JATKOSOTA

ASEPALVELUKSEEN SIIRTYMINEN

Sotapalveluun siirryin Valtion Rautateiltä Sallasta 31.8.1941 eli päämääräni oli tuolloin Jalkaväen Koulutuskeskus numero 18 (Jv.Koul.K. 18) Lahden Hennalan kasarmilla, jossa sain kranaatinheitinkoulutusta. Hennalan koulutuskeskuksessa minut siirrettiin henkilöstötäydennykseksi, eli tulisin jatkossa täydentämään sodassa tähän mennessä huvenneita rintamajoukkoja. Tämä tapahtui 23.9.1941 ja yksikön peitenumero oli 5791.

Varsinainen päämääräni selvisi pari päivää myöhemmin, 25.9.1941, jolloin sain siirron Sallan rintamalla taistelevaan Jääkärirykmentti 12:een, sen kolmanteen pataljoonaan (III/JR 12).
Lähdin muiden täydennysmiesten kanssa Sallan kautta Tuntsajoen rannalla olevaan Alakurtin kylään, jonka JR 12 oli vallannut ennen minun tuloani täydennykseksi.
Sallan Alakurtilta lähtien joukko-osastoni oli:

7./ III / JR 12 / 6.Div./ III AK
( 7./III pat = ns "Sallan pataljoonan" seitsemäs komppania)

Niin alkoi urani "jänkäjääkärinä", Pohjoisen miesten joukossa.
Osoitteeni siellä tuli olemaan:
5600 Kpk (kenttäpostikeskus).
Samalla osoitteella oli palveluksessa metsäpirttiläisistä ainakin Uuno Repo, joku Tuokko ja Lauri Hatakka.

JR 12 kuului III Armeijakuntaan, jonka komentaja oli kenr. Hjalmar Siilasvuo, 6.divisioonan komentaja kenr. Palojärvi, rykmentinkomentaja kenraaliluutnantti Albert Alexander Puroma ("Pohjolan Rommel"), III pataljoonan komentajana alkuun majuri A.O.Väänänen, sitten majuri Keravuori tullessani sotaan mukaan, komppanianpäälliköt kapt. Eero Eronen (kaatui 21.8.1941) ja salmilainen ltn Lauri Ahponen (kaatui 1.11.1941) ja ryhmänjohtajani kemijärveläinen alikersantti.
I -pataljoonan päällikkö oli kapteeni Antti Suurkari, jonka pataljoonaan siirryin myöhemmin ja II -pataljoonan majuri Ali Koskimaa, jonka tilalle tuli myöhemmin kapteeni Torsten von Essen.


Vasemmalta majuri Antti Suurkari, kapt. Eino Tukkimäki ja Aito Keravuori.
Kuva Eino Pohjamon kirjasta: Rauta palaa.

JALKAVÄKIRYKMENTTI 12:N VAIHEET JATKOSODAN ALKAESSA

Seuraavassa JR 12:n vaiheista ennen kuin minä tulin täydennysmiehenä siihen mukaan. Lyhennelmä perustuu JR 12:ssa luutanttina palvelleen Eino Pohjamon kirjaan Jänkäjääkärit.

Eino Pohjamo: ” JR 12 oli muodostettu alkujaan Talvisodan Lapin ryhmästä. Syntyi 12. Prikaati, jonka komentajaksi saapui Pääesikunnasta everstiluutnantti Albert Aleksander Puroma, jääkäriupseeri. Prikaati muodosti Lapin suojajoukon. Rakennettiin vähitellen korpivaruskuntia, kuten Kemijärven Hanhikoski ja Savukosken Saunakangas. Joukko-osaston tehtäviin kuului ensin vartioiminen ja varmistaminen, harjoittelu ja koulutus, rakentaminen ja raivaaminen.
Rajanpinnassa varmistavan komppanian tuli hyökkäystiedon saatuaan olla puolentoista tunnin kuluttua valmis ampumaan. Viivyttävän pataljoonan pääosan piti neljän tunnin kuluessa olla marssimassa etulinjaan. Viivytysalueellakin oli ehdoton takarajansa. Sallan-Kemijärven tien suunnassa siksi oli määrätty Märkäjärvi, jonne valmistuviin bunkkereihin tuli viivyttäjien linnoittautua. Tie oli pidettävä viholliselta tukossa. Tällaiseen viivytystaisteluun JR 12 ei koskaan joutunut.
Varsinaiseen sotaan valmistautumiseen ryhdyttiin, kun ilmoitettiin, että "Pääkonttorin yleishankinnat alkavat 11.6.1941".
Rykmentin rungoksi siirtyi 12. Prikaatin I ja II pataljoona, joiden väki oli valtaosaltaan asevelvollisuutta suorittavia nuoria, joista osa oli vasta pari kuukautta harjoitelleita. Kolmanneksi pataljoonaksi koottiin Tohmon kansakoululla Koilliskairan reserviläisiä. Näiden pataljoona kulki myös "Sallan pataljoonan" nimellä, koska lähes samat miehet olivat Sallan rintamalla Talvisodassa panneet lopulta sulun viholliselle. Tämän kolmannen miehistä kaikki olivat sotakokemusta omaavia reserviläisiä.
Reilun viikon kuluttua "hankintojen" aloittamisesta, liikekannallepanon alkamisesta majaili rykmentin pääosa, I ja III pataljoona Hautajärven eli Hautakylän maastossa Salla-Kuusamo -tien varrella. Toinen pataljoona irrotettiin kesäkuun puolivälissä varmistamaan Savukoski-Saija -tien sivustoja, eli turvaamaan hyökkäyksen päävoimien rintamaan marssin vasemman siiven. Olisimme yhteistyössä saksalaisten Norjan Armeijakunnan, AOK Norwegenin kanssa, jonka osa sijoittui Pohjois-Suomen rintamalle. Saksan ja Suomen valtioiden välillä oli näin sovittu:
Sodan alkaessa suomalainen 6.Divisioona, Puroman rykmentti JR 12 sen mukana joutuu suojaamaan Saksan sotavoimien, sen Norjan armeijan eli "AOK Norwegenin" eteläsiipeä ja katkaisemaan mahdolliset vihollisen vetäytymistiet itään siltä varalta, että jotain aivan erikoista tapahtuisi eikä Sallassa saksalaisten läpimurto sujuisikaan nopeasti". Näin selitti AOK:n esikuntapäällikkö eversti von Buschenhagen ennen hyökkäystoimia.
Saksalaisten Norjan armeijan komentaja oli kenraalieversti Falkenhorst, joka johti myös Suomesta itään lähteviä Saksan voimia. Saksalaiset kuvittelivat pääsevänsä salamasodalla "Kahdeksassa päivässä Kantalahteen" eli Muurmannin radalle. Näin ei käynyt. Sotakoneet upposivat vähän väliä upottavaan jänkään ja Saksan pojat saivat väristä hyytävässä pakkasessa ja viimassa aikansa. Jouduttiin turvautumaan suomalaisiin sotilaisiin, joita saksalaiset olivat alkuun ylimielisesti osoitelleet.
Sunnuntain, kesäkuun viidennentoista päivän vaihtuessa arkiseen maanantaihin marssivat jänkäjääkärit nykyisen Kemijärven kaupungin halki. Oltiin menossa "töihin". Sydänyöstä huolimatta paikkakunnan väki ei saanut unta silmään, vaan sankoin joukoin seurasi omien poikiensa läpimarssia. Varsinkin III pataljoonassa oli iso joukko kemijärveläisiä; isää, poikaa, veljeä, aviomiestä.
Pohjolan väki esiintyi arvokkaasti ja vakavana. Ei kuulunut hurraa-huutoja, jos ei valittelujakaan. Hiljaisia eron kyyneleitä, nopeasti pois sipaistuja, näkyi katselevien kasvoilla, sillä varmaa oli, että jotkut, ties kuinka monet, kulkivat viimeisiä askeleitaan synnyinpaikkansa kamaralla. Siellä täällä käsi ojentautui antamaan karamellipussia marssiville. Hetki oli juhlallinen, järkyttäväkin. Oman kairan miehet menivät vakavalle yhteiselle asialle. Ei ollut itku kaukana joukossa marssivilla huhtikuun alokkaillakaan, poikasilla. Huoli tuntemattomasta painoi nuoria hartioita. Ulospäin sitä ei toki näytetty. Tomerasti iskeytyi jalka kuin kyyneltä pois työntäen Kemijärven katuun, ja mielialaa kohennettiin laulamalla reippaasti:

"Tässä marssii jänkäjääkärit,
voi sun hemmetti hakasoturit."
Marssitien varrella olleet saksalaiset, hyvin puetut, sotilaalliset, naureskelivat Puroman sotavoimille. Kemijärven saksalaiset lossaritkin osoittelivat suomalaisten 91-kivääreitä ja näyttivät sormella järven pohjaa, sinne joutavat mokomat tussarit. Hienoisen pilkan kohteena olivat suomalaiset hevosetkin, takkukarvaiset kääpiöt ja niiden kiskomat sontakärrit.
Jänkäjääkärit marssivat tyyninä ja enimmäkseen vaiti, vain katsoa mulauttelivat saksalaisiin, joitten suuri lukumäärä herätti tietenkin turvallisuuden tunnetta. Myös aseveljen monien isokaliberisten tykkien ja panssarien näkeminen valoi luottamusta:
-On pojat tavaraa ja paliijo. Jo noilla
pitäis ura revetä jos kuinka pitkästi !
Vaiteliaisuus saksalaisiin nähden johtui siitäkin, ettei juuri taidettu aseveljen kieltä. Ilkeistäkään letkauttelemisista ei mieli pahoittunut. Eikä konjakkiakaan osattu paremmin vielä tiedustella.
Kesäkuun lopulla Hautakylän kansakoulun piha-aukea alkoi täyttyä taisteluun valmistautuneista miehistä. Lisätty sotavarustus tuntui hartioissa, pullottavaan reppuun oli tungettu viikon muona ja viisi tuliannosta asetta kohti. Ja aurinko porotti rautahattuihin. Täsmälleen ilmoitettuna aikana nähtiin komentajan, eversti A. A. Puroman karauttavan ratsain paikalle. Useimmille jänkäjääkäreille hän oli vielä tuntematon mies. Nyt vasta kunnolla ensi kerran silmästä silmään nähty.
Komentaja puhui. Paperille sitä ei koskaan pantu. Mukana olleet muistavat läpi elämänsä sen puheen kohokohtia:

-Nyt mennään, ja jotkut
eivät retkeltämme palaa.

Näin oli eversti sanonut.

-Mutta kansamme
nykyisyyden ja tulevaisuuden
vuoksi on matkamme välttämätön.

-Emme ole yksin lähdössä,
vaan koko rintaman leveydeltä

-Mustaltamereltä Jäämerelle
painavat hyökkäysjoukot itään.
Saksalaiset rynnistävät ja pistävät
ryssää matalaksi.

Lopuksi Puroma totesi:

-Kun tämä joukko iskee, tämä
kaksitoista, se iskee verisesti.

Erikoisesti mieliin jäi komentajan kivääristä käyttämä sanonta reikärauta.
Siitä pitäen miehet alkoivat puhua Reikärauta Puromasta. Hiiskumaton hiljaisuus lepäsi kentän yllä. Ahkeraäänisemmätkin olivat vaiti. Arpa oli heitetty. Esimerkiksi alaisilleen komentaja pani kypärän päähänsä ja ratsasti pois. Yksiköitten lähtiessä vuorollaan liikkeelle sai puheen porina miesten kesken vallan.


Eversti Puroma esikuntineen. Kuva teoksesta Pohjamo, Eino: Jänkäjääkärit. Arvi A. Karisto Osakeyhtiön laakapaino, Hämeenlinna 1979.

YLI RAJAN.

Tuntien marssin jälkeen oltiin rajan läheisyydessä. Kesäkuun viimeisen päivän varhaisina aamutunteina parituhatta jänkäjääkäriä pysähtyi lepoon. He olivat saapuneet hyökkäysvalmiusmaastoon. Vajaat kaksi kilometriä erottivat rajasta. Viisi sydänyön tuntia hartioita painaneet pakkaukset tömähtivät maahan. Helpotti. Ponnistusten tummentamat asepuserot ja läpikastuneet paidat leviteltiin auringon kuivatettaviksi. Saappaat kiskaistiin niinikään hautuneista jaloista. Kehon tunnot olisivat olleet miellyttävimmillään, elleivät helteen kypsyttämät räkkälaumat olisi ahnehtien käyneet paljasihoisten kimppuun. Ahkerasti kallisteltiin vyössä roikkuvaa pikiöljypulloa, napapiirin joukkojen erikoisvarustetta. Pörisevä, inisevä ja ilkeästi pistelevä ilmanelo yritettiin pitää loitolla.

Marssille lähdettäessä oli annettu tiukka käsky:



-Tulia ei tehdä, ei vähäisiäkään.
Niin kauan, kuin mahdollista yritettiin pysyä viholliselta salassa. Väsyneet marssijat tyytyivät mutustelemaan repustaan kuivaa muonaa. Oli vielä mistä ottaa.
Tunnit vierivät seuraavaan keskiyöhön. Vartiossa olleet herättelivät nukkuvia. Kroppa kipeänä edellisten päivien marsseista ihmeteltiin, joko se lepo nyt päättyi.

-Kuka lähtee tunnustelijaksi?

Näin tiedusteli rykmentin jääkärijoukkueen johtaja, vänrikki Antti Puhakka miehiltään. Kaikki ilmoittautuivat. Into oli kova päästä ensimmäisenä rajan yli. Ottamaan takaisin omaa maata, joka pakon edessä oli pitänyt valloittajalle luovuttaa. Näilläkin kohdin rajaa oli työnnetty peninkulmamäärin länteen. Tunnustelijoiksi tarvittiin vuorollaan vain kaksi. Puhakka ehdotteli, että Jouni Pehkonen ja Paavo Siilo (silloin Strand) lähtisivät.
Kun Puhakka katsoi kelloaan rajapaalu 123:n kohdalla, osoittivat viisarit tasan kahta.



- Katos perkule, ihan käskettynä aikana tässä rajaa ylitetään,
supisi Puhakka lähimpänä oleville.

Rykmentin kärki polki kohti Tuutikylää, joka ennen Talvisotaa oli kuulunut Suomelle. Se levittäytyi idässä parin lintupeninkulman päässä vähine taloineen. Ennen kuin se saavutettaisiin, saattoi vihollistakin ilmaantua väliin.
Niin JR 12 tulisi olemaan mukana sodassa, joka sen osalta tuli olemaan aluksi hyökkäyssotaa.”

Arvi Ahtiainen: Tuutikylän jälkeen lista jänkäjääkärien kokemista taisteluista oli pitkä jo ennen minun tuloani tuohon "suureen savottaan". Kirakkalammen "tuohitorvitappelu" oli 1.7. Se sai nimensä komentoihin käytetystä tuohitorvesta. Sitten tuli Auhtijärven ylitys, suunnan 54-00 nimetön lampi, Killuntaivaara sekä Kelsinkäisen kuluttavat taistelut 10.-11.7. Välillä sadateltiin saksalaisten kulkuvaikeuksista Kairalan kapeikossa ja silloissa. Kuorevaaran kannaksella oltiin 6.8. ja sitten Vuorijärvellä.

Eino Pohjamo: ”Moni jänkäjääkäri koki matkansa pään Nurmitunturin taisteluissa 7.-8.9. Oli Eljatunturi, Uulantoinvaara. Oli Soini Mikkosen, Oiva Röngän, Uula Paadarin ja monen muun tavoin kunnostautuneita taistelijoita.
Lopulta oli saavutettu Tuntsajoki 31.8. Se puhkaisi itään johtavan maantien. Joen molemmille rantamille päättyivät niinikään rautatien penkat:

Peninkulmien päässä pohjoisessa saivat Tuntsan vedet alkunsa. Kymmenine kilometreineen valtaväylien eteläpuolella vahva virta solisi vanhan Suomen alueella, kunnes kääntyi jyrkästi melkein itään kohti Vienanmerta. Muinoin joki merkitsi näitten kiveliöitten valtaväylää kesäisin. Aikanaan myös kala-aittaa. Siinä uiskenteli Valkeanmeren lohikin. Ammoin oli kohoillut joen törmälle Alakurtin kylä. Aluksi ainoasta rakennuksesta, kuten erämaitten asutus yleensäkin. Nyt Tuntsan takana odotti vihollinen. Noissa taisteluissa elokuun viimeisenä päivänä kaatui paljon Suurkarin komentaman pataljoonan miehiä.”


Ponttoonisilta Tuntsalla.
Kuva teoksesta: Pohjamo, Eino: Jänkäjääkärit.
Arvi A. Karisto Osakeyhtiön laakapaino, Hämeenlinna 1979.

Mottikukkulalta vetääntyneitä, vas. Vieno Mokko, Pekka Saarelainen, Pekka Ahna ja tuntematon.
Kuva teoksesta: Pohjamo, Eino: Jänkäjääkärit.
Arvi A. Karisto Osakeyhtiön laakapaino, Hämeenlinna 1979.


Arvi Ahtiainen: Vielä seurasi pienen Voitajoen ylitys, jossa yhteydessä minä tulin mukaan sotatouhuun. Tultiin Wermajoen vahvasti linnoitetulle venäläislinjalle, jota yritettiin kaikin keinoin murtaa. Tässä yrityksessä oli erityisesti Suurkarin pataljoona aktiivinen.
Minun osani oli taistella kolmannessa eli Keravuoren pataljoonassa Ala-Vilmajoella ja jatkaa sotakokemusteni hankintaa siellä 25.9.-7.10.1941. Kovin rajuja taisteluja kohdalleni ei tullut ja ne koin vasta myöhemmin Kiestingissä. Pahin kokemukseni oli tilanne, jossa majoitustelttamme ympäristöön osui kranaattikeskitys, jolloin 2 miestä kuoli. Myös täi vaivasi meitä. Täisaunakaan ei ongelmaa juuri ratkaissut.

Eino Pohjamo: ”Werman linjaa vastaan rynnäkköön käynyt kolmosen jääkärijoukkue sai heti, vihollisen tähystykseen jouduttuaan, niskaansa torjuntatulen. Siinä paljastui aseman vahvuus, monet bunkkerit. Olivat lujia. Betonia ja rautaa ei oltu säästetty. Ilkkuen kimmahtivat seinämistä panssarintorjuntatykkien kranaatit. Werman linjan valloittaminen olisi maksanut lukemattomien nuorten miesten elämän. Sen musertamiseksi olisi tarvittu mahtavat määrät lentopommeja, raskaan tykin ammuksia, panssareita. Sen uskoivat saksalaisetkin.
Aloitettiin siis puolustusasemien varustelu.
Tilanne alkoi tasaantua. Välillä tuli kranaattikeskityksiä. Univelkoja nukuttiin pois. Päivärahoja makseltiin. Juotiin saksalaisten "rotviiniä", litkua.
Korttiporukat alkoivat myös toimia. Sota jäi mielistä jonnekin kauas. Kerran kuultiin kesken pelin, että vastapuolelta lätkittiin kranaattia putkeen. Kymmenen, yksitoista . . . viisitoista. Ne tunnistettiin pikkunakun lähtöpamauksiksi.

-Minnehän mahtavat pudota ?

Viimeiseen saakka korttisakki pelasi ja odotti mielessään lausumaton kysymys: tulevatkohan päälle? Ensimmäiset räjähtivät. Kyllin lähellä. Korttirinki hajosi kuin varpusparvi, rakas on korttimiehenkin henki.
Yksi nakkasi pöydässä olleet rahat turvaan.
Yli kranaattien pauhun kuului vakava ohje:

-Pitäkää kortit käjessä,
ettei peli sekkauvu !

Tulituksesta ja korttipelin katkosta vihastuneena ja rotviinistä tarmoa saaneena ponkaisi Jeesiöjärvi konekiväärilleen ja puhalsi pelillään koko vyön vihollisen silmille:

-Saatanat !

Sitten alkoivat napapiirin tehokkaasti kastelevat syyssateet. Pakkanenkaan ei ollut kaukana. Retki, kuten saksalaisten ylijohto koko sotatointa kutsui, oli kahden ja puolen kuukauden aikana kuluttanut saksalaisten voiman vähiin näissä Sallan erämaissa. Ja silti matkasta Kantalahteen oltiin vasta vähän yli puolenvälin tienoilla. Jäljellä oli vielä kuusi peninkulmaa. Kaukopartiot ja ilmatiedustelu tiesivät kertoa, että vähintään kolme Werman tapaista linjaa olisi puhkaistava, ennen kuin Kantalahden savut alkaisivat häämöttää.
Saksalaisten ylijohdon mielestä sotaretki voitiin pysäyttää napapiirillä siksikin, koska etelän suurilla rintamilla, rannattomilla aroilla katsottiin saavutetun jo ratkaisun. Se aukaisisi painollaan vähäisen ja kaukaisen pohjoisenkin rintaman kysymykset.
Etelässä ei sittemmin saatu lopullista ratkaisua, mutta Wermankaan rintama ei koskaan enää liikkunut itään.
Näiltä Sallan tappotantereilta jäi elävinä palaamatta 363 jänkäjääkäriä.


Taistelut Sallasta Tuntsalle ja Werman linjalle.

KIESTINGISSÄ

Sallan jälkeen olivat vuorossa Kiestingin taistelut. Paikka tulisi olemaan Kiestingistä Louhen suunnan maantietä 23 km itään. Joukkojemme tehtäväksi alueella tulivat läpimurtotaistelut 1.11.-9.11.1941.
Puolessavälissä lokakuuta 1941 ilmoitettiin yksiköille, kamppeet kasaan. Nyt lähdetään. Jänkäjääkäreiden rivistöt ylittivät Tuntsan samaa ponttoonisiltaa, jota olivat edenneet itäänkin. Alkaneen kaamoksen hämäryydessä tultiin Alakurttiin. Oli tasainen tie alla. Kylä näkyvissä. Saksalaisten huoltojoukkoja.”

Arvi Ahtiainen: Mieleeni jäi sieltä saksalainen, joka nuotiolla toisti ilmeisesti ainoita osaamiaan suomenkielisiä sanoja: "Elsa saatanan perkele". Tämäkin purkaus sisälsi pettymyksen ja kurjuuden tuntoja. Salla tuntui saksalaisista yleensäkin maailmanlopun paikalta.

Tuntemattoman saksalaisen sanoittama laulu (Paavo Rintalan kirjasta: Napapiirin äänet):

"Tunnetko maan, Pohjolan, pohjoisen ?
Yhtä metsää ja rämettä, järvien pintaa.
Sen syviin metsiin ja Sallan soille.

Salla, kirottu olkoon paikka -
moni kaunis toveri jäi, ei palannut.

Napapiirinkylmä Kokkosalmi,
on siedettävä hyistä viimaa.

Ikuinen metsä, erämaa.
Kello 12 laskee aurinko ja
mielenturtumus on ainut onnentila.

Me emme palaa koskaan kotiin !
Me emme palaa koskaan kotiin !"


Saksalaiset joukot Sallan-Alakurtin suunnalla.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Eino Pohjamo: ”Saksalaiset olivat tuoneet Sallaan myös neekereitä, jotka olivat aseman seudulla kovin viluissaan. Tuuli kävi Jäämereltä. Konjakin maku tuli suuhun. Oikeastaan ensimmäisen kerran saattoi ajatella kaupantekoa. Saksalaiset saivat haluamaansa tarviketta ja jänkäjääkärit pullonsa. Molemmat olivat tyytyväisiä.
Käskettiin odottaa junaa.
Saksalaiset kaipailivat erityisesti villapaitoja ja -sukkia. Yleinen näky oli käsiään hartioihin hakkaava saksalainen sotilas, joka totesi:

-Kallt, kallt !

Asema-aukiolle syttyivät kymmenet nuotiotulet sysipimeään napapiirin yöhön. Wermalta kuului kranaattien räjähtelyä, konepyssyjen terävää nakuttelua. Konjakin kirvoittamat kielet purkivat sanaa talvenkoleaan ilmaan. Malttamattomimmat kulkivat alati nuotiolta toiselle. Laulunhoilotus kaikui leirin yllä. Muuan soittotaitoinen oli tavannut jostain sodan jaloissa kieriskelleen mandoliinin. Soittaja sai sävelen irti ja hänet ympäröivä miesjoukko lauloi tuttua melodiaa:

". . . siell´ hautaa monta
tuntematonta
on vaeltajan eksyneen. . . "

Sallan hyökkäysvaihe sai päätöksensä. Käskettiin asemalle saapuneeseen junaan. Junakuljetuksen alussa ajettiin 2-3 asemaväliä takaisin Suomeen päin. Määränpäätä ei yleisesti kerrottu. Itsepäinen huhu levisi, Hangon mottia selvittämään. Kukaan ei osannut sanoa, mistä tämä tieto oli lähtöisin. Kesän pitkän jänkämaita tallanneille se oli mieluisaa kuultavaa.

-Päästään pojat etelään, sileille
teille ja hyviin kaupunkeihin.

Siihen unelmaan nukuttiin.

Vuorokausi oli vaihtunut. Sen huomasi vain kellosta, sillä samaa pimeyttä kuin lähtiessä oli maailma täynnä tällöinkin. Komennettiin junasta pois. Aseman kyljessä luki Märkäjärvi. Jalkapelillä jatkettiin etelän suuntaan Hautakylään, kesäiselle lähtöpaikalle.

-Ei taideta mennäkään pojat Hangon mottiin.

Ei menty. Kuusamossa noustiin saksalaisiin kuorma-autoihin. Ylitettiin lokakuussa Voitajoki. Alla oli Kiestingin sotatie. Oli kylmä lokakuinen ilma.”


Saksalaiset Kiestingin sotatiellä.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.


Sallan ja Kiestingin alueita.
Maanmittaushallituksen karttapaino, Helsinki 1989.
Lisäykset Pentti Ahtiainen.

Arvi Ahtiainen: Tarkoituksena oli siirtää joukkoja etelämpänä olevaan Kiestinkiin, josta käsin itään johtava Louhen maantie tuli katkaista. Tätä tarkoitusta varten siirrettiin 2 meikäläistä rykmenttiä ja lisäksi saksalaisia. Louhessa oli myös Muurmannin radan väliasema. Tuon radan katkaisu olisi ollut myös mahdollinen. Ylin sodanjohtomme ei sitä kuitenkaan halunnut tehdä ja piti asian saksalaisiltakin salassa. USA ja Englanti eivät katsoneet radan katkaisua suopeasti.
Täällä Kiestingissä oli vastakkain kaksi "suurta" suomalaista sotapäällikköä: kenraali Siilasvuo ja punakomentaja Toivo Antikainen.
Kiestinki oli isohko taajama. Ennen sotaa siellä oli ollut noin 1 000 asukasta. Siellä emme varsinaisen taistelun aikana käyneet, myöhemmin kylläkin. Alueen komein rakennus oli punakomentaja Toivo Antikaisen 2-kerroksinen hirsirakenteinen huvila eli datsha. Antikainen oli siirtynyt Suomesta Neuvostoliittoon v. 1918. Hän menehtyi sota-aikana lento-onnettomuudessa.
Majoituimme 31.10. telttoihin yöksi Louheen vievän tien varteen, sen vasemmalle puolelle, eli seuraavan aamun hyökkäyksen lähtölinjalle ja otimme siten myös etulinjan vartioinnin huostaamme. Komppaniani oli Keravuoren, eli kolmannen pataljoonan (III/JR 12) 7. komppania. Tehtävämme oli edetä kärkikomppaniana seuraavana aamuna klo 7.00. Louhen maantien kilometripylväältä 23 lähtevässä hyökkäyksessä.
Illalla jaettiin ehtoollista halukkaille. Sotilaspastori selvitti tulevan päivän suunnitelmia. Oikealta puoleltamme tulisi lähtemään saksalainen pataljoona ja vasemmalla 8. komppanian ryhmä hyökkää jonossa venäläisten etulinjaa kohti. 8.:sta komppaniasta tullut sotamies Jaakkola kertoi komppaniansa yrittävän juosten konepistoolimiehet keulillaan tulittaen ja välillä vaihtaen. Tämä suunnitelma sai kannatusta meilläkin. Kapeana muodostelmana eteneminen oli turvallisinta, koska oli ylitettävä venäläisten miinakenttä.

Eino Pohjamo: ”Suunnitelmat tuli käytyä läpi miehistön kesken ja puheen sorina vaimeni hiljalleen pohjoisen luonnon äärettömyyteen. Yön pimeys soi hetken rauhan uneen vaipuvien sotilaiden mieliin, kunnes taistelu räjähtäisi täyteen pauhuunsa seuraavana aamuna. Oli melkoinen pakkanen.”

MARRASKUUN LÄPIMURTO

Eino Pohjamo: ” Jänkäjääkärit lepäilivät teltoissaan ryhmitysalueella hyökkäyksen vastaisen yön. Molemmin puolin lähellä olevaa etulinjaa vallitsi hiljaisuus. Aseet olivat vaiti. Vain silloin tällöin kaminoiden luukut kolahtelivat. Puuta tarvittiin. Mittarien elohopeat laskivat yön aikana vinhasti aina 20 pykälää nollan alapuolelle. Kovin pitkään eivät teltoissa lepäilevät saattaneet makailla. Puoli kuudelta oli jo teltat purettuina työnnyttävä pakkasyöhön.
Aamulla 1. marraskuuta 1941 Kiestingissä hyökkäys itään alkoi. Sitä edelsi tykistökeskitys. Tarkalleen 5.50 kaikuivat suomalais-saksalaisen tykistön lähtölaukaukset. Putkivalkeat punasivat Kiestingin itäpuolisen taivaan. Näin sakeasti ei ollut näillä kankailla aikaisemmin eikä liioin sen jälkeenkään kranaattia lentänyt. Tiukasti keskitetty tykistötuli hakkasi puolen kilometrin levyistä aukkoa vihollisen etulinjaan koko sen syvyydeltä. Viidentoista minuutin kuluttua alkoivat poksahdella heittimien putket, ensiportaan rykmentin kahdeksan keskiraskasta ja kaksi raskasta. 81-millisten miehet pudottivat 20 kranaatin minuuttivauhdilla 26 minuutin ajan.
Vihollisten 611. ja 426. jalkaväkirykmenttien miehet saivat herätyksen.
Kun tykistön putkivalkeat takana syttyivät hehkuen kuin helvetin lieskat sysimustalla taivaalla, näkivät jänkäjääkärit sotansa ensimmäisen kunnollisen ja keskitetyn tykistöiskun, joka oli tarkoitettu heidän tuekseen. Sen kranaattien iskemien kohdatessa vihollisen asemat murtoalueella, uskoivat jänkäjääkärit heti läpimurron onnistuvan.

-Läpi päästään. Ei ole ennen oman tykin
ääntä noin vahvasti kuultukaan.

Jänkäjääkärien osana oli ollut näihin asti taistella siellä, missä piti tulla toimeen miesvoimin ja kantosatuloissa kuljetettavin asein, minne oman tykin kranaatti ei kantanut. Mutta nyt ilmassa suhisi ja maassa rätisi voiman tunto. Niin rajuna, että ihmeitten ihme, jos sen alla ei kaikki kohdalle sattuva lakoaisi, hajoaisi alkutomuksi. Silti lähes kaksi ja puoli tuhatta jänkäjääkäriä odotti hyökkäysvalmiudessa kukin omalla tavallaan jännittäen. Puheesta ei suurta tolkkua saanut; naapuri ei vallitsevassa myryssä juuri kuullut. Ja muutenkin tunnelma oli sen laatuinen, että Pohjolan mies on paremmin vaiti. Jotkut olivat tehneet tilinsä selviksi elämän kanssa. Valmistautuneet kohtaloonsa nauttimalla edellisiltana pastorien tarjoaman ehtoollisen. Toiset odottelivat tappotyön aloittamista kuin minkä tahansa savotan käynnistymistä; kuluttivat joutoajan korttiringissä. Aivan hyvin silti ymmärtäen, että jotkut heistä hyökkäykseen kävijöistä ovat vainajia ennen kuin edes muutamat askelet Veturipuron yli olisi otettu. Lujaksi yltyneen pakkasen kylmyyskään ei haitannut lähtöä odottavia. Odotuksen jännitys pani veren kiertämään. Elinvoima virtasi voimakkaasti.

Päältä katsoen miltei tyynet miehet osoittivat mielensä jännittyneisyyden korjaillessaan ties monennenko kerran varustustaan, sormeillessaan aseensa kuntoa, varmistaessaan patruunoiden mukana olon. Kenties joku tavaili mielessään yleistä tunnussanaa: "Mannerheim".
Johtajat kertasivat saamansa tehtävän. Silmäilivät miestensä valmiutta. Kantoivat etukäteen huolta alkurynnäkön onnistumisesta. Siitä riippuisi paljon, aluksi kaikki. Jos silloin irtoaa kerralla, veisi hyökkäyksen aaltoliike pitkälle, tavoitteeseen.
Iso miesjoukko eli joka hermollaan, kuten aina taistelun edellä, hetkinä, jolloin voi vain odottaa. Jaksoi huumorikin kukkia, kenties sekin jännityksen pois työntämisen ilmaisuna.
Neljäkymmentä minuuttia oli kestänyt yhtämittaista räiskettä. Vaikka seudun kattoi yhä napapiirin pimeys, olivat suuret joukot hereillä. Neljäkymmentä minuuttia. Sitten tykistön tuli hetken tauon jälkeen siirtyä syvemmälle itään. Samassa oli tullut aika jänkäjääkäreiden kärjen lähteä liikkeelle. Kuin vieterillä heitettyinä lähtivät tunnustelijat, koko joukkue, komppania ja sitten loputtomasti lumipukuista joukkoa. Jännittynyt odotus purkautui toimintaan. Useimmille se oli helpotus. Oman tykistön raivo jylisi vielä kymmenen minuutin ajan, jossain siellä, minne hyökkäysjoukon oli pyrittävä ensi vyöryllään sivuilleen katsomatta. ”

Arvi Ahtiainen: Oma komppaniani oli tämän hyökkäyksen kärjessä etulinjassa. Hyökkäyksen alettua juoksimme jäätyneellä jängällä noin 2 km halki tykistön ammusten repimän maan, ohi kaatuneiden vihollisten. Jonkin matkan päässä joitakin venäläisiä näkyi lähtevän asemistaan karkuun. Oikealla oli saksalaisia, joiden piti edetä samaan tahtiin kanssamme. He jäivät kuitenkin jotain tietä varmistamaan ja ehtivät vähän myöhästyneinä tasallemme. Vasemmalla puolellamme oli turkulainen rykmentti, joka oli tullut Jäämeren suunnalta. Meidän tehtävänämme oli varmistaa hyökkäyksen eteneminen itään päin.

Eino Pohjamo: ” Kun raivonnut kranaattimyrsky siirtyi taaemmas, asettuivat aluksi muutamat harvat viholliset vastarintaan. Nämä tykistötulen säästämät huitaistiin kärkimiesten käsiaseitten tulella maahan. Rykmentin ensimmäinen linja ylitti juosten edessä olevan Veturipuron ja jatkoi pysähtymättä etenemistään. Vastuksen vähäisyys saattoi johtua siitäkin, että isku oli kohdistunut kahden vihollisrykmentin 611. ja 624:n saumaan, laajahkoon heikosti varmistettuun jänkäalueeseen.
Hyökkäävä kärki tunki vastustamattomasti itään. Oman tykistön viimeiset kranaatit lensivät suhisten jänkäjääkäreiden ylitse ja repivät maata lähestymismaastossa.
Vihollisen etulinjan murto oli tosiasia.
Taistelukentälle levisi hetkeksi kammottava hiljaisuus. Käsillä oli hetki, jolloin odotettiin, mitä vihollinen tekee. Se ei enää ole hyökkääjän vallassa eikä määrättävissä. Sitä voi vain odottaa. Sen suunnan ja voiman vain arvioida.
Heti hyökkäyskärkemme jäljessä pioneerit ryhtyivät purkamaan etulinjan edessä ollutta omaa miinakenttää laajentaakseen kapeata ja yhä epävarmaa etenemisuraa. Tehtävä osoittautui hankalaksi. Hyökkääjien tykistöiskusta toipuneet viholliset alkoivat yhä lukuisammin palailla jättämiinsä asemiin, tai sinne kaatuneet korvattiin reservin miehillä. Nämä ryhtyivät liikkeellä ja tulella panemaan jänkäjääkäreiden ensilinjan avaamaa "veräjää" kiinni juuri etenemistään aloittelevan toisen portaan nenän edessä.”

Arvi Ahtiainen: Meidän jäljessämme Koskimaan miehet yrittivät pitää aukkoa auki.

Eino Pohjamo: ”Suurkarin ja Keravuoren pataljoonien mennessä vihollisen rintamasta läpi yhdellä humauksella ei oikealta SS-rykmentin lohkolta kuulunut etenemisen merkkiäkään. Oikea sivusta jäi yhä enemmän auki. Vähäksi kävi yksi pataljoonan jääkärijoukkue sulkemaan yhä venyvää sivustaa. Tätä vihollinen oli odottanut. Samaan aikaan, kun sen väki pyrki sulkemaan "veräjän" vasemmalla, koetti se täälläkin käydä hyökkäävien sivustan kimppuun. Ykkönen piti lähettää vastaiskuun.
Puroma ilmoitti divisioonaan huolestumisensa rykmenttinsä sivustoista, avoimista ja yhä venyvistä. Palojärvi lohdutteli, että takana on kyllin reservivoimaa hallita tilanne, joten jänkäjääkärit saattoivat edetä huoletta tavoitteeseensa. Palojärvi hoputti jatkuvasti SS-miehiä liikkeelle. Elleivät he saisi uraa auki oman etulinjansa kohdalta, menkööt Puroman poraamasta aukosta. Tämä annettiin saksalaisille ohjeeksi.”

VIHOLLISEN SELUSTASSA

Pohjamo: ”Kolmen kilometrin päässä kohtasivat kärkipataljoonat vihollisen korsukylän. Varsinaisesta hyökkäyssuunnasta oli jouduttu poikkeamaan lähes 45 astetta. Taistelu imi voimallaan SS -rykmentin lohkolle. Kylän liepeillä kohdattiin vastarintaa, mutta se murrettiin. ”

Arvi Ahtiainen: Venäläiset olivat kranaatinheittimin vastassamme. Kolmena rivistönä menimme kohti eteen työnnettyjä vihollisasemia. Teimme vihollisen etulinjaan aukon, josta myös 5. komppania seurasi meitä ja kääntyi vasemmalle, lyöden "vanjan" varmistuksen, mikä helpotti turkulaisten etenemistä. Tässä taistelussa komppanianpäällikkömme, ltn Ahponen kaatui, samoin joukkueenjohtajana toiminut vänrikki. Saavutimme venäläisten ensimmäisen heitinaseman, joka oli harjulla. Kyseessä oli sitkeästi puoliaan pitävä heitinkorsu, josta vihollinen ei suostunut tulemaan ulos ja sen valtaaminen viivästytti. Rykmentistä oli kaatuneen joukkueenjohtajamme tilalle tullut kokelas Kasurinen, joka lähti suorittamaan korsun räjäytystä. Venäläiset olivat paenneet sen sisälle ja pönkittivät ovea. Joku venäjänkielentaitoinen maanitteli heitä sieltä ulos. Lopulta heitettiin kasapanos sisälle ja ovi aukesi (ks. kuvat). Venäläiset antautuivat.


Korsun räjäytys Kiestingissä.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Saman korsun paikalta, nokiset vangit.
Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.

Arvi Ahtiainen: Tuossa korsunräjäytystilanteessa seisoin korsun edustalla joukkueenjohtajan, kokelas Kasurisen takana. Hän kääntyi puoleeni ja antoi tehtäväkseni neljän vangin kuljetuksen rykmenttiin.
En tiennyt esikunnan sijaintia ja sain siitä Kasuriselta selvityksen. Vangeista yksi oli loukkaantunut ja kaksi muuta tukivat häntä. Haavoittunut kertoi minulle olevansa kotoisin Kievistä. Hänellä oli vaimo ja neljä lasta. Pelkäsi tulevansa ammutuksi. Saavutin vankieni kanssa takalinjan 400 metrin päässä. Ilmoittauduin tuntemattomalle kapteenille, joka puhui puhelimeen. Tämä sanoi minulle, kuuloke yhä korvalla vankeihini edes vilkaisematta:

" Mene 300 m tuohon suuntaan ja
ammu ne ".

Sanoin:

"Tehtäväni oli vain kuljettaa vangit
tänne, ei ampua heitä."

Kapteeni ei vastannut tähän mitään. Vangit säilyttivät sillä hetkellä henkensä.
Kannoin konepistoolia, tukeani ja turvaani ja menin takaisin omaan joukkueeseeni sadatellen: ”- Takalinjan kapteeni !” Ja onneksi en jäänytkään viivyttelemään, sillä minua tarvittiin enemmän muualla, minkä sain pian todeta.
Tämän "korsunräjäytyksen" jälkeen olin mukana jatkamassa hyökkäystä kohti pohjoista, jossa maasto muuttui suoksi. Suo oli jäässä, kantoi jo hevosmiehen. Etenimme lähelle Kantalahteen johtavaa tietä ilman taisteluita yhdessä turkulaisten ja 5. komppanian kanssa.

Eino Pohjamo: ”-Aiottu maantien katkaisukohta on vapaa vihollisista ! - Näin ilmoitti Keravuorelle vänrikki Pauli Korva, jääkärijoukkueen johtaja.”

Arvi Ahtiainen: Pidimme lepotauon ja sytytimme nuotion korvikkeenkeittoa varten. Ei kulunut aikaakaan, kun luoksemme tuli rykmentinkomentaja Puroma sanoen: "Tiedättekö te, mitä te teette ? Tie on vain parinkymmenen metrin päässä, ei nuotiota tähän". Väsyneinä emme olleet asioita sen tarkemmin harkinneet. Lähes samanaikaisesti saapui jonkin matkan päähän kolmimiehinen venäläinen vikapartio, joka oli ilmeisesti lähetetty tutkimaan meikäläisten katkaisemia viestiyhteyksiä. Näitä seurasi heti noin sadan miehen partio, joka ampui parivartiomme.
Korvikkeemme jäi keittämättä ja piti etsiä kiireesti asemia.
Oma sijaintini oli aika tavalla edessä ja ympärillä ei juuri omia ollut. Katsoin oikealle sivustalleni ja näin, että itse rykmentinkomentaja oli siinä ketjussa pistooli kädessään. Läheisyydestä löytyi myös sitkeä Lapin mies, sallalainen korpraali Ruben Klemetti, joka huusi minulle: "Tule täyttämään lippaita". Ryömin Klemetin luokse. Hän käytteli Lahti-Saloranta pikakivääriä koko ajan ja täydet lippaat näyttivät uhkaavasti vähenevän. Apulaista ei enää näkynyt missään. Aloin siis täyttää lippaita. Klemetti oli pieni, tanakka mies ja tarkka ampumaan. Pikakivääri oli raskas. Lopulta hän innostui hämmästyksekseni ampumaan pystystä, polvillaan. Ajattelin, että kuinka kauan hän pysyy pystyssä. Lopuksi Klemetti nousi seisaalleen !
Kun tilanne oli mennyt ohi, menin kysymään Klemetiltä, miksi tämä oli noussut seisaalleen. Hän kertoi, ettei nähnyt makuulta tarpeeksi. Seisaaltaan hän oli havainnut, että joka pensaassa oli "vanja". Niiltä sijoiltaan hän siis pudotteli pikakiväärillään vihollisiin. Minulle Klemetti totesi, että:

"Olisit vetänyt minut alas!"

Partio saatiin tuhottua. Klemetin edustalla makasi 26 kaatunutta venäläistä, joista jokaiseen Klemetti oli osunut päähän. Lähimmät olivat 10 metrin päässä asemastamme.
Venäläisiä kaatui siis kaikkiaan nuo 100 miestä eli koko partio. Meillä oli aika vähän tappioita.

Eino Pohjamo: ”Moneen kertaan sai vihollinen vielä kovaäänisillään uhkailla tappavansa jänkäjääkärit sukupuuttoon. Siihen totesivat Pohjolan miehet:

Vaa palio pittää olla tejä väkiä,
jos sihen kyennette !”

Arvi Ahtiainen: Minusta tuntui siltä, että erityisesti sallalaiset ja kemijärveläiset olivat innolla sodassa mukana. Meillä oli "ylivoimainen" aseistuskin, eli neljä konepistoolia ja kaksi pikakivääriä ryhmässä. Myös venäläisillä olivat hyvät aseet. Heidän jäljiltään löytyi puoliautomaattikivääreitä, jotka olivat tosin vielä varastorasvassa ja näin ollen ne eivät kovassa pakkasessa toimineet. Puhdistimme ne ja otimme käyttöön. Myös kyläsepäntekoisia aseita viholliselta löytyi.

Kun olimme selvinneet "korvikekahakasta", jatkoimme etenemistä. Kantalahden tie katkaistiin ja jatkoimme tien yli edelleen pohjoiseen. Katkaisukohta oli jossakin 22 ja 23 km -pylväiden välimaastossa. Vasemmalle jäi ainakin yksi venäläinen ratsuväkirykmentti mottiin. Näiden jokaisella komppanianpäälliköllä näytti olleen valkoinen hevonen.
Motitimme koko ajan venäläisiä, jotka jäivät vasemmalle, Kiestingin puolelle luoteeseen ja länteen. Oikealla kuuluivat "vapaat" venäläiset huutavan "uraa" koko yön. Seuraavaan aamuun mennessä vanja oli saanut täydennykseksi aliupseerikoulun oppilaat Arkangelista.

Eino Pohjamo: ”Vastaiskujen myötä vihollinen sai idänpuoleisen tykistönsä toimintaan. Kranaattien räjähtelystä ei tahtonut loppua tullakaan. Telttoihin osui. Keravuoren pataljoonan pst-joukkueen teltassa vänrikki Bernt Grönblom, joukkueen johtaja, tapasi kuolemansa.
Kolmantena päivänä saapuivat saksalaiset, ja Suurkarin pataljoona pääsi rykmentin yhteyteen. Puroma oli antanut käskynsä etenemisestä itään. Päiväyhdeltä piti Keravuoren ja Koskimaan pataljoonien lähteä kärjessä. Mutta vihollinen tuli sitä ennen. Laveassa maastossa konekiväärien tuli oli tehokasta. Jokainen piippu syyti luotia lähes tuhannen minuuttivauhdilla. 88. Divisioonan miehet eivät tästä selvinneet. Tilanne näytti aika ajoin puolustajallekin tukalalta, mutta kahdeksikon jänkäjääkärit pitivät tiukasti poteronsa.
Seuraavana päivänä valmistautuivat jänkäjääkärit taas lähtöön. Siihen saapuivat kuitenkin viholliset sotkien Puroman miesten aikomukset. Aluksi hyökkääjät ilmaantuivat pohjoisesta. Näitä kävivät torjumaan Suurkarin komppaniat. Eivät päässeet maantien suunnan miestenkään aseet jäähtymään. Kolmasti tuli hyökkäyksen hyöky kohti ja kolmasti se myös lakosi. Yhä syvemmältä etelästä lähestyi ketjuja, viimeinen yritys iltamyöhällä.
Viimeinenkin jänkäjääkäri sitoutui linjaan, mutta asemat pitivät.
Seuraavan yön jäljiltä laskettiin sadoittain kaatuneita vihollisia.
Kun uusi päivä kalpein poskin oli valjennut, syöksyivät vihollisen jalkamiehet näkyville. "Uraa" -huuto täytti tienoon ja votka tuoksui, nyt kaakon suunnalta. Kun ketju lakosi, tuli toinen. Selvisi, että hyökkääjät olivat 81. jalkaväkirykmentin I pataljoonan väkeä Uhtualta. Koskimaan jänkäjääkärit olivat tiukoilla. Myöhäisiltapäivällä vihollisen kärki, satakunta miestä, pääsi livahtamaan saarrosketjun läpi aukkopaikasta viitosen ja kuutosen välistä. Etulinjan irtisaatavat voimat kävivät tunkeutuneita vastaan. Kahdeksikko hälytettiin. Sen miehet jäljittivät vetääntyviä vihollisia syvälle etumaastoon.”

Arvi Ahtiainen: Kaikkiaan 9 vuorokautta olimme komppaniassani valveilla, pitäen lopun aikaa vartiota muiden yksiköiden purkaessa venäläisten mottia toisaalla. Joku nukkui jo vartiovuoroonsa. Satoi räntää ja olimme märkiä kuin uitetut koirat. Turkulaiset jatkoivat myös edelleen motitusta. Me varmistimme itään päin. Konekiväärimme sivusta heitettiin aina välillä lapiolla hylsyjä kauemmas. Siellä ammuttiin yötä päivää. Kukaan ei voinut nukkua, koska koko ajan oli oltava linjassa, 9vrk ! "Uraa" -huudot eivät auttaneet. Linjamme piti.
Sitten saimme vaihdon ja meidät vedettiin reserviin Kiestinkiin pitkin Kantalahden tietä. Tuolla tiellä ei näkynyt motitettuja venäläisiä. Tilallemme tuli uusi komppania, joka myös piti linjansa.
Leiriydyimme tien varteen muutaman kilometrin päähän linjasta. Oli kylmä. Nuotiota ei voinut sytyttää. Teltat pystytettiin ja kaminaan pantiin tuli. Myös ruokahuolto toimi. Linjasta kuului edelleen jatkuvaa ammuntaa. Vartiomiestä ei teltallamme ollut.
Olimme juuri päässeet uneen, kun lähistöltä alkoi kuulua venäläisten "uraa" -huutoa. Konekiväärimme oli puhdistuksen alla, konekivääriryhmän Ivakko oli saanut sen tehtäväkseen. Hän sai salamannopeasti aseen toimintakuntoon. Telttamme oli vihollisen ja Ivakon välissä. Muitta mutkitta hän päätti ampua teltan läpi. Miehet olivat siinä makuulla ja kukaan meistä ei loukkaantunut. Heräsimme ja joku rikkoi puukolla telttakankaan alhaalta ja kiirehdimme ulos. Ivakko huusi tulistuneena venäläisille:

"Veljet, tulkaa kätteni iloksi !"

Hän jatkoi ammuntaa ja torjuimme hyökkäyksen. Loppuyö oli rauhallinen. Uusi teltta vain piti saada ! Miksi venäläiset alkoivat huutaa hyökätessään teltallemme ? He olisivat saaneet meidät, koko teltallisen vangiksi, jos olisivat tulleet hiljaa.
Vanja oli hyökännyt kohdasta, jossa linja päättyi, viimeisestä konekivääristä pohjoiseen. Meitä ei ollut riittänyt siitä eteenpäin, pidempään linjaan.
Olivat kiperiä paikkoja. Nämä olivat tähän mennessä pahimpia rintamatapahtumia kohdallani. En haavoittunut.

Muodostuneesta, edellä mainitusta venäläisestä motista oli päässyt yöllä pakenemaan joku Nikolai, joka tuli teltallemme. Joku pidätti hänet. Nikolai selitti olevansa ilman asetta ja haluavansa antautua vangiksi. Pidimme häntä luvatta teltassa kahvinkeittäjänä. Sitten tuli asetarkastus, jolloin teltatkin tutkittiin. Nikolai löydettiin teltastamme suomalaisessa asepuvussa. Komppanianpäällikkö haki puolijoukkueen johtajan ja yhdessä he miettivät, mitä tehtäisiin. Luutnantti todettiin syylliseksi ja hän sai jonkun rangaistuksen. Nikolai passitettiin vankileirille. Vankeja oli meillä töissäkin. He keittivät kaatuneiden hevosten lihaa, syöden sitä.

Eino Pohjamo: ”Lauantaista lauantaihin oli taisteluja käyty. Taisteluosasto Hannelius (JR 14) sai murrettua puristamansa motin, josta 600 nälkiintynyttä, likaista puolustajaa antautui. Ainakin saman verran lojui heidän kaatuneitaan. Näitä pelastaakseen olivat jokaisena päivänä käyneet rynnäköihinsä vihollisvoimat idästä. Ainoakaan auttaja ei päässyt lähellekään pelastettavia. Vielä samalla hetkellä, kun motissa olleet antautuivat, pyrki idästä apuvoimaa. Kranaattien räjähdysten lämpöaallot pyyhkivät jänkäjääkäreiden poskipäitä. Jo kahdeksatta päivää, mutta tie länteen pysyi viholliselta tukossa. Sitten koko Puroman linjan edestä vihollinen katosi.
Kahdeksan läpimurron ja torjunnan vuorokautta vei 117 miestä kaatuneina ja 513 haavoittuneina.”


Kuva teoksesta Siilasvuo, Ensio ym: Jatkosota Kronikka.
Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1997.