Arvi Ahtiainen: Motti laukesi siis vähitellen. Meidät siirrettiin Lakijärvelle eli 10 - 15 km etelään. Tuoppajärven koillinen lahti on Lohilahti ja siitä pohjoiseen ovat järjestyksessä Pieni Lakijärvi ja Iso Lakijärvi sekä järvien välissä oleva Lohivaara. Aiheuttamamme motti oli saanut aikaan tuolla alueella melkoisen aukon venäläisten linjoihin.
Eino Pohjamo: ”Päähyökkäyksen kanssa samanaikaisesti oli Osasto Malm tunkeutunut Lohivaaraan. Osaston päävoimat muodosti majuri Breitholtzin pataljoona (I/JR 53) ja kaksi rajakomppaniaa. Taistelualueelle saavuttuaan osasto joutui kahtaalta vihollisen puristuksiin, viettäen kriittisiä hetkiä. Marraskuun 21. päivänä divisioonankomentaja määräsi Puroman rykmentteineen selvittämään Lakivaaran valtauksen. Jänkäjääkäreiden ollessa matkalla, tuli tieto Breitholtzin kaatumisesta. Väsyneet Lakivaaran miehet kuulivat hyvillä mielin tietoa jänkäjääkäreiden saapumisesta. Epäilivät vain, tulevatkohan ajoissa.”
Arvi Ahtiainen: Autokuljetuksella siirryimme siis etelään aukkoa varmistamaan. Näin kuljetuksen aikana kuorma-auton lavalta työvelvollisena linnoitustöissä olleen enoni Yrjö Suikkasenkin. Jouduimme uudella alueellamme aikamoiseen taisteluun, eli Lohivaaran valtaustaistelut 23.-25.11.1941.
Eino Pohjamo: ”Marraskuun 23. päivän aamuna ryhtyivät Keravuoren komppaniat etenemiseen. Seitsikko (Arvi Ahtiainen: oma komppaniani) ja kahdeksikko painoivat länteen. Yhdeksikkö pohjoiseen, jossa käänsi rintamansa itään Lakivaaran kylää kohti. Länteen, vihollisaseman selkään hyökkäävien tueksi saapui viisi saksalaista panssaria. Mukaan liittyi myös Sarvan kakkonen. Eteneminen alkoi reippaasti. Vihollisen yritettyä torjua panssareita pst-tykeillään, ajoivat rautavaunut putket savuten tykit kumoon. Motissa ollut vihollinen murskattiin "maaottelutunnelmissa". Hyökkääjien selustaan ilmestynyttä vihollista kävi tuhoamaan Claudelinin ykkönen.
Napapiirin hämärän tihentyessä marraskuun 25. päivänä kello 15.30 saattoi Puroma ilmoittaa Palojärvelle:
Arvi Ahtiainen: Sen jälkeen venäläisiä kaatuneita näytti olevan kaikkialla. Toinen tuon alueen taistelu oli Lakijärven suunnan puolustusvaiheen taistelu 1.12.1941.
Lakijärvellä näin ensimmäiset vienankarjalaiset asumukset. Ne olivat autioina. Olivat maalaamattomia hirsirakennuksia. Peltoa oli vain vähän. Kylässä oli kaksi taloa, joista toisessa kävin sisälläkin. Löysin kirjallista materiaalia, josta ilmeni, että talolla oli ollut yksi lehmä ja että joka vuosi sen tuli luovuttaa valtiolle yksi vasikka. Aineisto oli kirjoitettu suomeksi.
Lakijärven taisteluissa kaatui n 300 rykmenttimme miestä ja useimmat heistä haudattiin kranaatinkuoppiin. Siellä kaatui myös korpraali Paldánius, tuttu mies Kemijärveltä. Vähitellen Lakijärven suunta rauhoittui ja me aloimme parannella varmistusasemiamme siellä, viipyen kuukausia alueella.
Myös pataljoonankomentaja vaihtui, Keravuoren jälkeen tehtävään tuli majuri Eino Tukkimäki. Aloimme sitten totutella korsuelämään.
Eino Pohjamo: ”Kaikki suomalaiset komentajat olivat jo pitkään olleet huolestuneita Div. J:n oikeasta sivustasta, jossa SS-miehet eivät saaneet tuhotuksi rautatien välittömässä läheisyydessä olevaa toista korsukylää. Siilasvuo arveli sen suunnan vetävän magneetin tavoin vihollisia. Marraskuun 10. päivänä epäilyt olivat vahvistuneet. Vihollinen ryhtyi puskemaan kaakosta saksalaisten etulinjaa.
Koskimaan pataljoona hälytettiin apuun. Muita voimia olivat JR 53, II/JR 14, I/JR 14 ja Sissipataljoona 3. Toinen korsukylä haluttiin vallata myös. Kaiken varalta Keravuoren pataljoonakin siirrettiin JR 14:n selustaan. Suurkaria ja Keravuorta tarvittiin sitten pataljoonan suuruisen vihollisvoiman pysäyttämiseen maantiellä.
SS-JR 7:n kaksi pataljoonaa yritti vallata Nauvaaraa. Ilman suomalaisten tukea se jäi kuitenkin yritykseksi. Epäonnistumisen syyksi saksalaiset sanoivat SS-miesten lukuisat sairastumiset kahden peräkkäisen ulkona vietetyn yön johdosta.
Siilasvuo totesi tähän:
Samana päivänä saksalaisten AOK-Nord siunasi tilanteen ja käski asettua puolustukseen talvehtimaan linjalle Iso-Lakijärvi -Kangasvaara (Hangasvaara) - Ylä-Mustajärvi. Tilaisuus mahdolliseen helppoon etenemiseen itään oli lopullisesti menetetty.
Hyökkäys Louheen juuttui napapiirin talveen ja kovaan, yhä lisääntyvään vihollisen vastarintaan. Mutta tätä ennen "kolmannen" poliittinen tahto, jonka ilmaisemiseen riitti paperinpalanen, kykeni jo katkaisemaan menestyksellisesti alkaneen sotatoimen. Hallitus oli nimittäin saanut lokakuun lopulla USA:lta jyrkkäsanaisen nootin etenemisen lopettamiseksi Muurmannin radalle ja ylipäällikkö mukautui jo 6. marraskuuta kieltämään enemmän etenemisen.
Pohjamo: ”Lakivaaran valtauksen viimeisiin laukauksiin päättyivät hyökkäystoimemme Pohjolassa. Lapin Armeijan, jonka nimisenä saksalainen voimaryhmä jatkoi toimintaansa Suomen rintamalla, koko laajalla lohkolla katsottiin ja kaivettiin edullisinta poteron paikkaa saavutetun linjan puolustamiseksi. Uhtuan lohkolla tähän ryhdyttiin jo syyskuun alussa. Pohjoisessa, Petsamossa ja Sallassa, syyskuun puolenvälin jälkeen.
Salamasota, joka napapiirin kesän ylenpalttisen vaikeudenkin keskellä vain huohottaen ja vain äärimmäisin uhrein kompuroi tunturimaan monet mäkipaikat, pohjattomat jängät ja laveasti tientukoksi levittäytyvät vesilinjat, juuttui kaamokseen, sen pimeyteen, lumeen ja pakkasiin. Eikä se siitä enää koskaan tehokkaasti vironnut.
Suurten esikuntien kannalta sota oli kuollut. Ja kuitenkin elämä ja kuolema kamppailivat yhä rinta rinnan etulinjoilla. Yksityisen sotilaan antama uhri oli täsmälleen yhtä suuri ja ainutkertainen nyt, kuin kuumien taisteluvaiheiden aikana, jolloin jalkamiehet rynnäköivät makkarakukkuloille, nimettömälle lammelle, tunturin ja vaaran palorinteille.
Jänkäjääkäreiden piti tunkea lapio napapiirin jo vahvalti kovettuneeseen pintaa. Taisteluhautoja, poteroita, pesäkkeitä, korsuja, kaikkia niitä oli rakennettava. Asetuttiin käskystä linjantekoon niille sijoille, joihin taisteluissa oli jääty. Koko rykmentti, JR 12, levittäytyi Tuoppajärven rannasta pohjoiseen. Vasemmalla viimeisen poteron vartiomies piti tuntuman naapurirykmentin, JR 53:n lähimmän tukikohdan väkeen. Näin jatkui J:n vahtimiesten lähes yhtenäinen "helminauha" pohjoiseen. Yli rautatien, ohi maantien, lähes paripeninkulmaisena. Sen jatkeena pitivät vahtia Demelhuberin SS-miehet.
Jänkäjääkäreiden eteläpuolella ei ollut kiinteätä linjaa. Vain avoin sivusta, joka satakilometrisenä korpimaana tunkeutui etelään ja jossain kaukana kohtasi Uhtuan miesten pohjoisimmat kenttävartiot. Täällä "vapaalla" alueella liikkui villiriista ja kulkivat partiot, omat ja vieraat. Lumikelillä kulkijoitten silmälläpitoa helpotti ehjään hankeen murtunut jälki. Kesällä tarjosi riittävän syvän havaintoalueen Tuoppajärven vapaana laulava laine.
Kuukauden kuluttua hyökkäystoimien päättymisestä saapui joulu. Jatkosodan ensimmäinen. Silloin olivat kaikki jänkäjääkärit kaivautuneet korsuihinsa. Ne eivät olleet upeudella pilattuja. Matalia seistä, sillä syvään kaivautumisen esti korkealle pursuileva maapohjan vesi näillä jänkien ympäröimillä kankailla. Isoa elintilaa miestä kohden ei korsuissa ollut muutenkaan. Vähään tyydyttiin. Mutta rattoisaa oli asuminen, lämpöä hohki honkapuu kaminassa. Ja joka tapauksessa nämä korsut olivat karun tarkoituksenmukaisia täällä erämaan taistelualueella.
Korsujen rakentelun rinnalla edistyi kenttävarustelu: esteet ja ansoitukset, poterot ja pesäkkeet. Etulinjan mies tunsi itse rakentamansa taisteluaseman, ymmärsi siten mahdollisuutensa roimasti parantuneen, kun tulisi kohtaamaan hyökkäävän vihollisen.
Työ kiitti tekijäänsä. Niin kiittivät komentajatkin, joitten mielestä, tarkkasilmäistä Reikärauta-Puromaa myöten, oli saatu aikaan vankkaa ja tarkoituksenmukaista jälkeä.
Hyvillä mielin saattoivat jänkäjääkärit käydä erämaassa joulun viettoon. Toki sitä täälläkin vietettiin arkista arvokkaammin menoin. Komentajat kävivät tervehdyksillään korsuissa, pastorit kertoivat "paimenista parrakkaista". Sotilaskoti saapui tervehtimään korsuihin runsain lahjamäärin ja herkullisin tarjoiluin. Heidän antimiaan rikastuttivat divisioonan komentajan puolison, rouva Gerda Palojärven Ruotsista hankkimat, herkulliset paketit. Ne toivat hyvinvointitervehdyksensä rauhan maasta ja levisivät kiitollisesti vastaanotettuina kymmeniin ja satoihin Kiestingin lohkon taistelijoitten korsuihin.
Vihollinenkaan ei juuri häirinnyt juhlan viettoa. Erämaan rauha huokui keskellä sotaa. Aattoillasta kiristyi pakkanen. Ylle syttyi juhlallisista juhlallisin valaistus, miljoonat tähdet. Valovuosien takaa tunkeutui kimallus Pohjois-Vienan erämaahan, sodan maahan, jonka vartiopaikoilla tänäkin iltana ja yönä vahdit valvoivat rintaman molemmin puolin, ihmetellen loistavaa avaruuden kantta. Harkiten valituissa maastokohdissa seisoivat aseet hiljaisina kylmän kourissa, mutta toimintavalmiina.”
Eino Pohjamo:” Maaliskuun 7. päivänä saapui JR 12:n komentajalle kirjallinen käsky:
Retki tuli suorittaa 11.3.-16.3. välisenä aikana. Käskyn allekirjoittajina olivat eversti L.V. Hannelius ja majuri U.S. Haahti, divisioonan vs tai lomittava komentaja ja esikuntapäällikkö. Puroman ollessa lomalla antoi rykmentin komentajana toiminut eversti Wirkkunen tehtävän Koskimaan pataljoonalle.
Tehtävää suorittamaan lähti maaliskuisen aamuyön pimeydessä suksin yli 300 miestä. Hiihdettiin, välillä eksyiltiinkin. Vitsataipale poltettiin. Sitten piti siirtyä Pirttijärvelle.
Jäälakeuden ylitykseltä rantaan noustessa kuultiin venäläisten komento:
Tappavaa luotia alkoi lentää tappavan sakeasti. Oli peräännyttävä ja jätettävä kaatuneet jäälle, 48 miestä. Retki ei olisi ollut sen arvoinen. Älytön munaus mielestäni !
Sitten, 22. päivänä huhtikuuta aamukolmelta palaili nelosen partio tavanomaiselta lenkiltään. Kolmen kukkulan järvellä he törmäsivät kolmeen viholliseen, upseeriin ja pariin sotamieheen. Tulitaistelun yhteydessä vihollismiehet kaatuivat. Oli vedetty myös puhelinkaapelia Koskimaan pataljoonan etulinjaa kohti.
Saman päivän iltana ilmaantui etummaisista poteroista puolen kilometrin päähän suurehko vihollisosasto. Hetken tuntuivat viipyvän Pohjolan metsikössä ja siirtyivät Nybergin metsikön kautta Hiawathan suolle. Sinne pysähtyivät.
Pitkästä aikaa tykistölle ja heittimille ilmaantui maali. Kranaattien iskeytyessä vihollisten alueelle nämä siirtyivät itään päin. Omien partioitten ottaessa selvää Vienan miesten puuhista kävi ilmi, että nämä kaivelivat poteroita kilometrin päässä etulinjasta.
Seuravana päivänä poteron teko oli levinnyt etelään aina Pesujärven tasalle. Sitä seuraavana päivänä, aamusta, viholliset aloittivat hyökkäyksensä. Välimaaston tarkistuspartio ei ollut vielä aamukolmelta havainnut mitään tavallisesta poikkeavaa, mutta kolmen tunnin kuluttua vihollisen hyökkäyskärjet ilmestyivät estelinjoille. Niille ne torjuttiin joka kerta, kun viholliset nousivat rynnäköihinsä.
Suurimittainen sota oli saapunut Kiestingin lohkolle.
Nämä eteläisen siiven vihollisen iskut olivat lähinnä hämäystä ja suoritetut suhteellisen vähäisin voimin, kun he pohjoisella siivellä toden teolla ryhtyivät puskemaan länteen, Kiestingin puolustajien selkään, lopulta yli kolmen divisioonan vahvuisena.
Tovereihinsa pohjoisessa yhtyen yrittivät eteläsiivenkin viholliset. Mutta aseet olivat valmiina jänkäjääkäreilläkin ja heitä tukevalla tykistöllä. Jo ryhmitysalueilla ja lähtöasemissa piiskattiin vihollista armottomasti. Kantomatkan sisään saapuneet, rynnäkköänsä aloittavat saivat maistaa pippurista konepistoolitulta, joka viimeistään veti hyökkääjien ketjut hajalle.
Iltapäivään, yhteen mennessä tuli vihollinen vaiteliaaksi. Satamäärin havaittiin kentällä maihinnousukenkäpareja liikkumattomin säärin. Etulinjan miehittänyt 67. Meriprikaati kärsi ensimmäiset suuret tappionsa täällä korpilohkolla.
Jänkäjääkärit kyselivät ihmetellen:
Sanottiin, että meriväen vaatteissa olevat sotilaat olivat mongoleja, Tyynen Meren laivaston matruuseja.
Vihollisen merkittävimmät hyökkäykset eteläsiivellä päättyivät huhtikuun myötä. Vankien kertoman mukaan Kiestinki piti alun alkaen vallata kaksipuolisella saarrostuksella. Etelässä oli ajateltu edetä Tuoppajärven rantamaita. Tämä osa suunnitelmasta jäi toteutumatta. Pariviikkoiset taistelut, rynnäköt lujaa puolustusta vastaan olivat valuttaneet hyökkäysjoukon veren kuiviin. Koskimaan miehet saisivat olla rauhassa.
Toukokuun 3. päivänä aamuvarhaisella oli hyörinää Suurkarin pataljoonan yksiköissä. Eilen oli tullut käsky koota kamppeet ja siirtyä Palojärven reserviksi Jeletintien varteen. Lähtö ei ollut erityisen mieluisaa. Oli totuttu suhteellisen mukavaan korsuelämään. Iso-Lakijärven pohjoispuolelta saapui lohkoa tukkimaan Tukkimäen pataljoona (III/JR 12). Vain III-pataljoonan 7. komppania (Arvi Ahtiainen: oma komppaniani) jäi entisiin asemiinsa Lakijärvelle. Siirtymään joutuneiden keskuudessa kuului nurinaa.
Suurkarin jänkäjääkärit olivat jo ennen puoltapäivää leiriytyneet uuteen paikkaansa Kiestingistä 6 km pohjoiseen, Jeletintien länsipuolelle. Tuolla alueella he joutuivat yllättäen taisteluun noin 40-miehisen vihollispartion kanssa, siihen valmistautumattomina, yksiköiden ollessa vielä koossa. Kaatuneita tuli 6 miestä ja haavoittuneita 11. Vihollinen katosi suojaan sen sileän tien.
Pohjamo: ”Toukokuun 4. päivänä, Kiestingin lohkon äärimmäisen vaikeana päivänä, jolloin Siilasvuolle oli lopullisesti selvinnyt hyökkäävän vihollisen voima koko laajuudessaan ja jolloin hän teki raporttinsa mahdollisesta vetäytymisestä länteen Dietlílle ja omalle ylipäällikölleen, katsoi Palojärvi välttämättömäksi saada vasemmalle, monella tavalla aralle ja vaikeasti hoidettavalle siivelle, jämerän komentajan. Palojärvi otti puhelun Puromalle ja selitti tälle, että hänet tarvitaan pohjoislohkolla. Tullessaan hänen piti tuoda eteläsiiveltä mukanaan niin paljon väkeä kuin vain irti voi saada.
Näin tuumi Puroma.
Mukaansa Puroma määräsi esikunnastaan tarpeelliset henkilöt, adjutantin, tiedustelu-upseerin ja huoltopäällikön. Hän käski Lohilahden - Lammaslahden alueelta kenttävartioista liikkeelle Mikkosen komppanian, josta yksi joukkue, Kasanen, jäi varmistamaan komppanian lohkoa. Mukaansa Puroma otti myös rykmentin jääkärijoukkueen.
Koko järvilohkon rintamavastuu siirtyi everstiluutnantti Ali Koskimaan johtoon. Puolustusjoukoksi jäi Tukkimäen pataljoona ja Koskimaan oman pataljoonan loput.
Vihollisia valui kohti Kiestinkiä ja heidät Puroman piti alkuun pysäyttää. Kiestingistä siirrettiin naiset, lotat ja sotilaskotisisaret turvaan Sohjanankosken länsipuolelle.
Tapahtumat ravistelivat rajusti pitkän talven uinunutta kauppalaa ja sen laitoksia.
Huoli tilanteesta painoi divisioonan komentajaa eteentyönnetyssä komentopaikassaan. Sen väki ja koko Kiestingin lohkon puolustajat olivat jo vihollisen kärkiryhmien takana ja selustassa.
Palojärvi teki ratkaisunsa:
Takana olevat varmistukset hoitakoot etelään edenneen vihollisen.
Sitten Puroman komppaniat lähtivät jälleen etenemään. Vielä kuljettiin länteen. Lopulta eteneminen käännettiin pohjoiskoilliseen kohti järvi 77:n itäpäätä.
Vihollisen häätö onnistui. Tämän jälkeen etelästä käsin aloitettiin Palojärven johdolla sinne edenneiden vihollisvoimien torjunta ja tuhoaminen.
Samaan aikaan, kun Duboljin johtamana etelän vihollinen oli kääntynyt paluuseen, alkoivat vihollisten hyökkäykset pohjoisesta jänkäjääkäreitä vastaan. Näiden torjuminen jäi taas Suurkarin vastuulle ja tilanne oli välillä kriittinen. Yönsilmässä päättyi etelästä tulevien vaellus. Sota rauhoittui taas.”
Eino Pohjamo: ”Sodan pauhun rauhoituttua jatkui tasannevaiheemme Lakijärven seutuvilla. Toukokuun 25. 1942 oli ensimmäinen todella lämmin päivä napapiirillä. Meidät oli kutsuttu Jängän sotilaskotiin kiitoskahville. Luettiin kenraalimajuri H. Palojärven kiitos joukoilleen. Divisioona J:lle (Turtola) annettu tehtävä oli loppuun suoritettu. Siilasvuo antoi käskyn Divisioona J:n hajottamisesta. Sen rintamavastuu päättyi heinäkuun 2. päivänä 1942.
Jänkäjääkärit jäivät omiin asemiinsa.”
Arvi Ahtiainen: Oma komppaniani piti asemia entisellä lohkollaan Lakijärvi-Lammaslahden kannas. Partioiden kulkua oli lisätty, sillä nyt kulkivat saksalaiset opissa tulevalla lohkollaan.
Arvi Ahtiainen: Heinäkuun lopulla saapuivat muut Tukkimäen komppaniat, paitsi omani (7.komp.) etulinjaan ottaen asemat Puroman käskyn mukaan Koskimaan komppanioilta. Nämä lähtivät marssille Röhön tien varteen lyömään vihollista takaisin.
Muistaakseni syksymmällä rykmentin reserviksi siirtyi Tukkimäen pataljoona, sekä kotiutettiin monet muut, jotka olivat ilmeisesti v. 1911 syntyneitä ja vanhempia.
Näitä sanottiin joulupukeiksi. Tuo kotiutus aiheutti kapinamieltä:
Kuusamoon mennään, eikä muualle !"
Oli kelirikkoaika ja em ikäluokkien vapauttamista operatiivinen johto halusi siirtää, venäläisten hyökätessä. Joku vääpeli alkoi kuitenkin kerätä vapautettavista nimiluetteloa. "Joulupukit" päästettiin pois ja loput III:sta liitettiin I:een ja II:een.
Myös meillä muilla oli siirto edessä.
Sallan-Kiestingin sotaretkillä kaatui 833 jänkäjääkäriä. Hautakylästä oli sodan alussa ollut lähtijöitä parituhatta. Uhkaavista tilanteista huolimatta minä säästyin näissä hyökkäystaisteluissa. Tuona aikana kävin lomalla kahdesti. Komppanianpäälliköistä lähtien upseerit olivat "kapijaisia". Sulkeisharjoituksia he järjestivät aina, kun tilaisuus vain salli. Kerrankin "sulkeisissa" ollessamme vanja oli päästä asemiimme.
Arvi Ahtiainen:
Rauhanasian on lähdettävä
esiin työnnetyistä tukikohdista,
- poteroista.
Se ei voi lähteä upseereista.
Heillä on aina
kunnianhimoisia suunnitelmia
joita pikku tappelukset edesauttavat.
Tämä kansa on sotainen
Sotaväsymys tuo rauhan.
Aina, kun suuret joukot marssivat,
se tietää pahaa.
Eino Pohjamo: ”Syyskuun 21. päivänä jänkäjääkärit lähtivät Kiestingistä. Aikaisin aamulla Jängän sotilaskodin kohdalla ohimarssin otti vastaan 7. Vuoristoarmeijan komentaja, kenraalimajuri Krakau. Tämän seurueessa seisoi myös Reikärauta-Puroma, seuraten silmä tarkkana miestensä marssia. Tähän päättyi jänkäjääkärien aktiivinen yhteistyö saksalaisten kanssa. Syysusvaan, kuin äärettömyyteen hukkui myös mahdollisuus tiedustella nikskonjakkia.
Koko rykmentti kulki yhdessä letkassa samoilta jalansijoilta nähtynä. Ensi kertaa sitten rykmentin synnyn ja sodan aaton, Hautakylän päivien. Tosin nytkin puuttuivat joukosta Koskimaan pataljoonan miehet, paitsi sen nelonen.
Mitkä lienevät olleet Saksan kenraalin mietteet jänkäjääkärien jättäessä näin jäähyväisensä? Ulkonaisesti jänkäjääkärit olivat samaa harmaata joukkoa kuin sodan alussakin. Samat sontakärrit kunkin yksikön hännillä, rautavanteiset pyörät kolkkien ja kalisten. Takkukarvaiset, pienikokoiset, mutta virkeäntuntuiset hevoset vetivät tehokasta tahtiaan ylivoimaiselta näyttävää kuormaansa, jonka uumeniin oli pakattu sotakalusto. Hevosten vetämät kuormat eivät olleet erityisen esteettinen näky, mutta tarkoituksenmukaiselta kuormaus vaikutti. Valmistettu käytännön kokemuksen mukaisesti, johon ohjesääntö ei pyrkinyt turhia mutkiaan tekemään. Harmaa, monet tuulet ja tuiskeet nähnyt pressuvaate oli levitetty päällimmäiseksi kärriin. Se piti kuorman kasassa ja suojasi sateeltakin. Hilpeästi vilkuttaen keikkui kärrin perälaudassa hevosen juottoämpäri.
Tarkkasilmäinen saattoi panna merkille, että Hautakylän ajoista oli usean yksityisen jänkäjääkärin aseistus muuttunut. Malli -91:n tilalla riippui selässä tai olkapäällä automaattikivääri. Se ei ollut herran lahja eikä saksalaisten toimittama, vaan henkilökohtaisesti viholliselta otettu, taistelussa hankittu. Siitä kantajat olivat ylpeitä. Viholliselta otetut aseet olivat kuin kelpoisuusnäyte korpisodassa. Sen tiesi saksalainen kenraali. Sen tiesivät kaikki saksalaiset. Siksi he eivät enää osoitelleet niille vielä mukana oleville iänikuisille kivääreillekään, eivätkä naureskelleet, kuten vuosi sitten surkeiksi luulemilleen hevosille ja niiden kuormille. Eivät naureskelleet saksalaiset, sillä olivat oppineet kovan ja katkeran kokemuksen kautta, että nämä pohjoiset erämaat, hankalat, upottavat jängät, katsetta rajaavat vitikot, talven hyytävä pakkanen, vaativat sotijalta erityistä synnyinlahjaa, kätevyyttä varsinaisen sotilaskelpoisuuden lisäksi.
Parin vuorokauden kuluttua samaan aamuvarhaiseen kellonlyömään marssivat jänkäjääkärit Kananaisissa toisen korkean saksalaisen komentajan ohi. Nyt jäähyväiskatselmusta suoritti 18. Armeijakunnan komentaja, kenraali Böhme.
Röhössä liittyivät marssikolonnaan Koskimaan pataljoonan komppaniat. Everstiluutnantti Ali Koskimaa siirrettiin päämajan tehtäviin. Pataljoona jäi vaille vakituista komentajaa, väliaikaisena tehtävää hoiti kapteeni Osmo Komonen.
Kuljettiin Uhtuan ja Ristijärven aseman kautta.
Lokakuun 7. päivänä kirkkaana, viileänä syyspäivänä, seisoi rykmentti kokonaisuudessaan viivasuorissa riveissä. III Armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuo saapui tarkastamaan ja tervehtimään armeijakunnastaan poistuvaa rykmenttiä. Suomussalmella, Taivalalan ruukin kentällä jänkäjääkärit kuuntelivat kenraali Siilasvuon jäähyväissanoja. Niistä ei kiitosta puuttunut.
Kenraali jakoi myönnettyjä kunniamerkkejä, mm saksalaisia rautaristejä.
Ohimarssin suorittaneet yksiköt siirtyivät myös Suomen valtakunnan talviaikaan.
Yhdeksännentoista vuorokauden päättyessä Kiestingistä lähdöstä jänkäjääkärit saapuivat Hyrynsalmen aseman maastoon. Maantiemarssikilometrejä oli kertynyt noin 350. Sen aikana oli neljä vuorokautta käytetty lepoon ja huoltoon. Jalkasairaita oli kertynyt n 25 vuorokautta kohti. Joskin varsin moni piittaamatta pienistä hankaumista pisteli sisukkaasti monoa toisen eteen.
Tuli käsky kuormautua juniin. Yksi toisensa jälkeen ne purkivat kuormansa Nurmeksen maalaiskunnan Porokylän asemalle. Sieltä marssittiin läheiselle, entisen korpivaruskunnan alueelle. Täällä palautui rykmentti Sallan aikaiseen 6. Divisioonaan, jonka komentajaksi eversti Viiklan kuoleman jälkeen oli nimitetty kenraalimajuri Einar Vihma.”
Arvi Ahtiainen: Minä siirryin hajotetusta III pataljoonasta I:een, sen 1. komppaniaan eli 1./ I / JR 12/ 6.D. Divisioonankomentaja oli kenr.maj. Einar Vihma, rykm.kom. Evert Hanste, patal.kom. Antti Suurkari ja komp.pääl. ltn Puhakka (kapt. Claudelin). Kenttäp
Eino Pohjamo: ”Vuonna 1943 tammikuun puolivälissä jänkäjääkäreille tuli käsky siirtyä sotatoimialueelle. Eräänä tammikuun päivänä joukot lastattiin taas junaan Nurmeksen Porokylässä. Erään vaunun kylkeen joku koiranleuka oli kirjoittanut: "Liity JR 12:een, saat nähdä maailman !" Juna kulki pitkin Aunuksen maita. Parin vuorokauden kuluttua käskettiin pois junasta. Purkaminen kesti neljä tuntia.”
Arvi Ahtiainen: Matkaa jatkettiin hiihtäen parin peninkulman päähän Tinamäkeen, jossa oli pystytettyinä kylmiä majoitustelttoja. Matkan varrella oli pitkä, parin kilometrin mittainen myötäinen, jota suksin laskimme. Mäen puolivälissä tuli vähän ruuhkaakin.
Muutama tunti nukuttiin Tinamäessä ja jatkettiin matkaa. Kun Porokylästä lähdöstä oli kulunut vähän yli kolme vuorokautta, saavutimme hiihtäen ensimmäiset Äänisen rantakylät. Majoituttiin paikallisiin taloihin.
ostiosoite oli edelleen 5600 KpK.
Pohjamo: ”Jänkäjääkäreille alkoi lepovaihe. Ansaittu.”
Arvi Ahtiainen: Oma komppaniani asettui Äänisenniemen Sunkuun, joka oli rautakaivoskylä. Sen erikoisuutena olivat lännen malliin laudoitetut katukäytävät. Alueella oli edelleen alkuperäinen siviiliasutus. Asukkaat olivat venäjänkielisiä, mutta suomenheimoisia. Äänisniemellä olevan Lismajärven eräs isäntä kertoi meille seuraavan tapahtuman puna-armeijan lähtiessä perääntymään meidän edellämme: Venäläinen majuri oli käskenyt keskeyttää asukkaiden evakuoinnin, koska suomalaiset olivat jo niin lähellä. Isännän perhe oli jo rattailla, kun majuri kehotti heitä palaamaan kotiin. Majuri oli sanonut, etteivät suomalaiset tekisi siviileille mitään. Tätä ennen asukkaita oli evakuoitu lahden yli itärannalle. Tuolloin, lastauksen yhteydessä oli yksi proomu kaatunut, jolloin erään kylän kaikki asukkaat hukkuivat.
Sunkusta matkattiin Haukilahteen. Se oli viikon reissu. Tätä seurasi hiihto Heposaareen, johon mahtui koko komppaniamme pitkäksi aikaa eli koko talveksi 1942-43. Tehtävämme oli varmistaa linjoja tuon saaren osalta.
Tammikuun lopulla oli koko rykmentti, JR 12, koossa Äänisenniemellä. Myös raskaat aseet pantiin asemiinsa, pst-tykit nauhaksi rantaviivalle ja heittimet paikoilleen.
Sijoituspaikkamme Äänisenniemellä tai "Äänisrannassa" oli noin 100 km päässä samalla rannalla olevasta Karhumäestä. Vapautimme uudelta sijoituspaikaltamme ratsuväkiprikaatin, joka siirtyi Kannakselle. Ratsuprikaatin miehet olivat tästä harmissaan. Tuohon prikaatiin kuului mm uusikaupunkilainen Aarre Heikanen (ent Kelan paikallisjohtaja Raumalla).
Venäläiset jääkelkat välillä kävivät ahdistelemassa. Ne oli helppo rannalta torjua.
Venäläisiä kaatui. Helmikuun 6:ntena tavoitti Äänisenniemen ja koko Aunuksen maan raivoava lumimyrsky. Ei edes valon tunteina kyennyt näkemään kättään pidemmälle.
Aamuyöllä 15. helmikuuta yritti 40-miehinen vihollisjoukko maihinnousua. Se joutui kivääri- ja pst -tuleen.
Seuraavana päivänä iltakymmeneltä lähti liikkeelle vänrikki Jaakko Saarion partio, jonka mukana olin. Saattoporukkana olivat mukana 1. joukkueemme heitinmiehet ja konekiväärit. Raskaimmat varusteet oli lastattu hevosrekeen, jota yönmusta (varsin hyvin erottuva silti!) hevonen veti. Matkalla oli myös vierasta väkeä eli Päämajan kaukopartiomiehiä, joiden saatoksi partiomme oli lähtenyt.
Alkumatkasta taivas oli vielä pilvessä, mutta selkeni myöhemmin ja näkyvyys oli sitten kuutamon takia liiankin hyvä. Vänrikki alkoi tuossa vaiheessa kiirehtiä partion kulkua. Päämajan partion tarkoituksena oli tehdä tiedusteluretki Äänisen vastarannalle. Tuon itärannan läheisyydessä käännyimme takaisin kohti omia linjoja, Päämajan partion jatkaessa rauhassa maihin kohti itää.
Paluumatkalla, ollessamme noin 2 km:n päässä Venäjän rannalta alettiin rannalta tulittaa meitä. Menimme puolustusketjuun. Niemen takaa alkoi kuulua jääkelkkojen surinaa. Meidät yllätti 8-10 venäläistä jääkelkkaa, jotka piirittivät meidät. Aloimme ampua. Antautumisesta ei ollut vielä tietoakaan ja jatkoimme tulittaen konepistooleilla kelkkojen konekivääreitä. Hevosreessä oli panssarintorjuntakivääri, jolla ammuttiin 2 kelkkaa tuleen. Hevosmies kaatui. Partiomme hajosi useampiin osiin. Kaatuneita tuli 3-4 miestä. Lunta oli jäällä aika tavalla. Vierelläni oli yksi helsinkiläispoika, jonka kanssa päätimme kevyine konepistooleinemme murtautua nopeasti renkaan läpi, kunhan vain tulisi vähänkin suurempi rako. Konekivääreille me emme olisi mielestämme kuitenkaan mitään mahtaneet. Me onnistuimme ja aloimme hiihtää etäämmälle vasemmalta sivustalta. Meitä kelkat eivät enää havainneet. Tässä auttoivat uudet, valkeat lumipukummekin hieman. Pääsimme kiertäen takaisin omaan komppaniaamme seuraavana aamuna klo 9-10 maissa.
Vänrikki Saario haavoittui jalkaan. Etsimme vainajia myöhemmin monta kertaa löytämättä heitä. Muistaakseni kaatuneita olivat ainakin Kärkelä, Eero ja Honkala, Ahti.
Myöhemmin Äänisniemessä sattui pieniä läpimurtoyrityksiä, joista tappiot olivat vähäisiä.
Arvi Ahtiainen: Kun kevät saavutti taas Sunkun ja Heposaaren seudun, löysin Melnitsanojalta (Myllyoja) venäläisen kolhoosin nuotan. Leikkasin siitä lohkoja ja panin ne vanteille ja vein näin rakentamani 2 pikkurysää joen yläjuoksulle, jossa kalastin ilman venettä läheisellä, Melnitsanojaa pitkin Haukijärveen laskevalla tulvaniityllä.
Alkuun tuli valtavasti kutuhaukia, molemmat rysät olivat täynnä. Vein kalat keittiölle. Seuraavana aamuna rysät olivat kadonneet. Etsin niitä ja sain selville, että 2. komppanian miehet olivat omineet rysät. He palauttivat ne, kun niitä aikani etsin ja kyselin. Sen jälkeen komppanianpäällikkö Claudelin määräsi minut kalastajaksi. Koska oli kevät, kutuhaukia tuli jatkuvasti. Melnitsanoja tuli suolta. Sen keskijuoksulla oli vesimylly.
Kalastaminen oli minulle miellyttävämpää, kuin vartiossa olo. Jatkoin tuota tehtävääni noin viikon.
Arvi Ahtiainen: Kesäkuussa 1943 JR 12 siirtyi rintamavastuuseen Vienan kanavalle. Vapautimme kanavalta JR 56:n ja JR 35:n miehiä , jotka siirtyivät toisaalle, osittain lännemmäksi Hiisjärven ja Krivin seuduille.
Eino Pohjamo: ”Eri pataljoonat marssivat kohti tuota uutta päämäärää eri reittejä käyttäen. Marssikynnykseksi oli määrätty Jääkärisilta, jolta tie kääntyi pohjoiseen kohti Karhumäkeä. Perillä kanavan seudulla tukikohtiin siirtymisen tuli tapahtua viholliselta salaa, ryhmittäin ja verkkaisesti, ryhmät tunnin välein. Pirunsaaren puolustukseen asettuvat aloittivat liikenteen iltakolmelta, muualle vasta kahdeksalta. Rintamavastuussa olivat Poventsan lohkolla Airimon pataljoonan miehet ja heidän jatkonaan pohjoispuolella, Kanavan lohkolla Essenin komppaniat.”
Arvi Ahtiainen: Rykmentin lohkolle saapui viimeksi oma pataljoonani eli Suurkarin pataljoona, joka lähti marssilleen Sunkunniemeltä kesäkuun 16:ntena. Oli helluntain seutu ja ilma oli hiostavan kuuma, lämpöä yli 20 astetta. Kolmessa päivässä oli marssittu toistasataa kilometriä Karhumäkeen, jossa oli ruokailu. Sinne päästyämme totesimme jalkojen olevan rakoilla. Tuossa vaiheessa eräs oman joukkueeni miehistä ampui itsensä.
Karhumäen kaupungista oli vielä 18 kilometriä matkaa Vienan eli Stalinin kanavalle. Tuo kanava päättyi Poventsan rauniokaupunkiin.
Oman pataljoonani jänkäjääkärit pantiin alkuun rykmentin reservivoimiksi, rintamatehtävät tulivat myöhemmin.
Arvi Ahtiainen: Vienan eli Stalinin kanava ylittää Maaselän Kannaksen. Kanavan keskivaiheilla on Voljärvi, sen korkein kohta. Sieltä kanava jatkuu sulutettuna kahteen suuntaan. Pohjoisessa se päättyi lopulta Vienanmereen ja etelässä Äänisen rannalla olevaan Poventsaan.
Kerrotaan, että kanavan oli suunnitellut 1. Maailmansodan aikana sotavankeudessa Venäjällä ollut suomalainen insinööri, joka kuolemantuomion välttääkseen oli ottanut tuon tehtävän. Ennen kanavan täyttämistä vedellä oli sen pohjalle haudattu työn aikana kuolleet työläiset. Myös suomalaisia oli noissa töissä siellä menehtynyt.
Voljärvi näkyi, kun olimme sijoittuneina vanhassa kanavauomassa olevaan Pirunsaareen. Sodan molemmat osapuolet olivat miehittäneet tuota saarta, joka oli näin jaettu pitkittäissuuntaan pohjoisesta etelään. Itäpuolella olivat luonnollisestikin venäläiset. Meidän, eli I pataljoonan, Suurkarin pataljoonan tehtäväksi tuli ottaa rintamavastuu Essenin pataljoonan jälkeen elo-syyskuussa 1943. Näin jouduin taisteluihin Pirunsaareen.
Arvi Ahtiainen: Kaikki Suurkarin komppaniat olivat aamuyöllä 24. elokuuta etulinjassa. Olin 6. Divisioonan JR 12:ssa edelleen, sen I pataljoonan 1. komppaniassa, päällikkönä luutnantti Antti Puhakka.
Aluksi vastuualueeksemme tulivat Kukkulan ja Suoran lohkot, jotka olivat kanavan varressa aivan Pirunsaaren eteläpäässä. Myöhemmin olimme Pirunsaaren pohjoistukikohdassa. Rakensimme sinne yhden korsun lisää. Komppaniallamme oli myös sotakoira.
Arvi Ahtiainen: Sodankäynti noilla Maaselän lohkoilla oli erilaista kuin aiemmin. Olimme tottuneet hyökkäämään. Nyt jouduimme vastaamaan asemamme pitäen paikoilleen jääneestä rintamalohkosta.
Rintamalinjassa tapahtui koko ajan aaltoilua. Hyökkäykset ja vastahyökkäykset seurasivat toisiaan. Oltiin Maaselän rintaman itäisimmillä alueilla. Tuon linjan taakse venäläiset olivat keskittäneet joukkoja olettaen, että suomalaiset ovat tuomassa sinne suuria panssarivoimia. Pirunsaarta pidettiin Maaselän rintaman vaikeimpana paikkana. Näillä seuduilla oli parin kuukauden ajan, lokakuun loppupuolelle, jonka jälkeen minut määrättiin Armeijakunnan kalastajaksi.
Pirunsaaressa oli kaksi tukikohtaa, joista miehitimme saaren pohjoispäässä olleen ja siitä tuli myös minun sijoituspaikkani joksikin aikaa. Missään ei ollut niin paljoa rottia, kuin Pirunsaaressa. Niitä yritettiin hävittää. Luvattiin loma jokaisesta kymmenestä rotanhännästä, jotka esimiehelle vietiin. Jotkut pojista löivät kirveellä elävältä, karkuun juoksevalta rotalta hännän poikki loman toivossa !
Toisessa tukikohdassa eli keskilohkolla oli keskuskorsu. Aivan tuon puolitoistakilometrisen saaren eteläpäässä ja itäpuolella yrittivät venäläiset pitää miehitystä. Heillä oli siellä 2 panssarivaunua ja liekinheitin. Yrittivät ottaa usein koko saarta haltuunsa kranaattikeskityksin, tykistötulellakin ja liekinheittimiä apuna käyttäen, ilman pysyvää tulosta.
Noissa yrityksissä kaatui kaksi omista miehistämme. JR 56:n miehet kertoivat, että venäläiset olivat aiemmin murtautuneet keskilohkosta montakin kertaa läpi.
Saarelta johti kaksi siltaa länsirannalle, meidän puolellemme. Venäläisillä oli tähystyspaikkansa omalla puolellaan korkealla harjulla, josta he esteettä näkivät siltojen kautta tapahtuvan liikenteen.
Omaan eli Pirunsaaren pohjoispään tukikohtaamme hyökkäsivät venäläiset melko pian kahden ryhmän ja konekiväärien voimin. Itsellämme oli neljä konepistoolia ryhmää kohti ja pikakivääri. Hyökkääjät kaatuivat lähes kaikki. Tuo hyökkäys tapahtui yöllä.
Meillä oli käytössämme sotakoira, joka oli kyseisenä yönä harvinaisen levoton. Koiraa seuratessaan miehet sanoivat, että sinä yönä ryssä hyökkää. Vastarannalla idässä oli kolme venäläisten korsua, josta ryhmät olivat aamuyöllä juosseet siltaa pitkin yli. Omalla puolellamme oli myös yksi korsu, josta hyökkäys havaittiin. Kun se torjuttiin, saatiin yksi luutnantti vangiksi. Jotkut onnistuivat pakenemaan. Tuo luutnantti oli vienankarjalainen. Hän pelkäsi joutuvansa ammutuksi korsuun vietäessä. Oma luutnanttimme avasi kuitenkin viinapullon ja venäläinen juotettiin humalaan, jonka jälkeen hän rauhoittui.
Arvi Ahtiainen: Talvella 1943-44 olin asemasodan aikana määrättynä kalastajaksi.
Syyspuolella olin aluksi Timonmäessä. Sieltä käsin kalastin haukia. Paikallinen kylä oli ankean oloinen. Ihmiset ja karja olivat sijoittuneet samoihin rakennuksiin. Karjalle syötettiin jopa ihmisten jätökset !
Minut oli yhdessä kymmenen muun miehen kanssa määrätty armeijakunnan kalastajaksi ja pyyntivälineiksi annettiin satoja iskukoukkuja. Me olimme kaikki alunperin kalastajia. Kotikyläni Metsäpirtin Saaroisten miehistä oli mukana Nestor Hyytiä. Ryhmässä oli myös kaksi kalastajaa Rymättylästä, kaksi Uimosen veljestä Pohjois-Laatokalta, yksi mies Salmista sekä lappalaispoika vielä kokkina.
Myöhemmin kalastelin Kontupohjan Santalanjärvellä jään päältä iskukoukuilla särkisyötein. Sieltä on mieleeni jäänyt saamani suuri hauki, joka oli syönyt pienemmän, 2 kg painavan !
Santalanjärveltä siirryin keväämmällä muutamien muiden komennettujen kanssa Vienan Selkin kylän laitamille. Selki on Karhumäen länsipuolella ja luoteeseen Kontupohjasta. Kalastustoimintamme keskittyi Selkijärvelle sekä sen lähellä oleville, Ääniseen laskeville Tumbajärville (3 kpl), joiden rannoilla oli venäläisten huviloita eli datsoja.
Vähän väliä minulla oli asiaa Selkin kylään. Se oli silloin maantien varrella oleva, kookas kylä. Hirsitaloja oli rakennettu harvakseltaan tien varteen noin kolmen kilometrin matkalle. Monet vanhuusiässä olevat asukkaat olivat jääneet koteihinsa sodasta huolimatta. Nuoret olivat puna-armeijassa.
Kalastuksen lisäksi kyläläiset harjoittivat karjanhoitoa. Ainakin lehmiä oli. Olimme välillä kortteerissa Stepanovitsin talossa. Isäntä oli leski ja asui äitinsä kanssa samassa taloudessa. Pojat Aleksanteri ja Nikolai olivat taistelemassa puna-armeijassa. Isäntä aika ajoin muisti kysellä, miten suomalaiset mahtaisivat reagoida, jos pojat tulisivat kotiin. Tähän emme sanoneet mitään. Tietenkin kyllä ajattelimme asiaa sitäkin enemmän.
Isäntä Stepanovitsilla oli alkuun vuonna 1918 ollut yli 10 lehmää ja monia hevosia. Koska hän ei kuulunut kolhoosiin, alettiin verotusta kiristää. Kun talossa vähitellen oltiin kypsiä liittymään kolhoosiin, ei heitä huolittukaan siihen, ennen kuin pojat olivat kuokkineet 2 ha peltoa kolhoosille.
Arvi Ahtiainen: Selkijärvi oli suurin paikallisista järvistä ja siinä saatoimme sulan veden aikaan käyttää pientä rantanuottaakin. Sen vetoporukkaan kuului 5 miestä. Yleensä nuotasta tuli vain haukia, mutta yksi siikakin nuottaan kerran oli jäänyt. Tumbajärvillä pyydettiin haukia edellä mainituilla iskukoukuilla.
Myös Selkin kylän ukot kalastivat järvillä rysillään. Hyvin tutuksi meille tuli näistä kolme miestä, joista yksi asui vakituisesti Etelä-Venäjällä. Hän oli tullut sieltä vaimonsa kanssa vierailulle Selkiin vaiheessa, jolloin suomalaiset olivat valtaamassa aluetta ja he olivat näin jääneet miehitetylle seudulle. Tuo mies sanoi olevansa kirjailija. Hän ei tuntenut suomen kirjakieltä, osasi kylläkin puhua suomea.
Mukanamme kalastuksessa oli yleensä apuna 4 vanhempaa miestä Selkistä.
Nuo Selkin ukot esiintyivät aika suomenmielisinä. Tosin kerran saunassa liikaa löylyä heitettyäni huusi yksi heistä närkästyneenä, minua, suomalaista "tsuhnaa" manaten: "Tsuhna tsortjoppii !" Välit vienalaisten ja suomalaisten kesken olivat muuten kyllä hyvät ja luottavaiset. Kerran oli keittiömiehemme antanut hirvenkaatoa varten kiväärinsäkin paikalliselle miehelle. Me kuitenkin vaadimme häntä pyytämään aseen takaisin, ennen kuin sotapoliisit sen löytävät.
Selkissä asuimme useita viikkoja. Sinne olimme tulleet jäitse talvella ja poistuimme keväämmällä veneillä soutaen.