Ensimmäisen kalastuskesän ja syksyn jälkeen minut huolittiin jo vanhempien miesten kalastusporukkaan. Olin jatkossa mukana lyhyen aikaa Kaapre Torikan venekunnassa ja sitten Liisa-tätini miehen Tuomas-Taavetti Hyytiän purjeveneessä yhdessä isäni kanssa. Myöhemmin hankimme kyllä omankin veneen.
Kalastaja Tahvo Myöhänen purjehtimassa poikansa kanssa Saaroisten edustalla vuonna 1920.
Kalastajanurani alkuaikojen purjeveneet olivat tyypillisiä Laatokan avovesien kalastajien köliveneitä, joita olen joissakin yhteyksissä kuullut kutsuttavan saimaksi tai soimaksi. Kotikylässäni tuota nimeä ei käytetty. Nimi tunnettiin ehkä paremmin Pohjois-Laatokalla. Kun moottorit tulivat käyttöön, köli ei enää ollut yhtä oleellinen veneen osa, kuin aiemmin. Venemalli muuttui siten ehkä vähän.
Tuomas-Taavetin vene oli Laatokan mallinen, 11 metriä pitkä, 2,5 - 3 metriä leveä ja noin 1,3 metriä korkea, kaksimastoinen kahvelipurjein varustettu puuvene, jossa oli vanhojen purjeveneiden tavoin keulapuolella suora köli. Veneen keula- ja peräpuut kaareutuivat sisäänpäin, eli perä ja keula olivat vähän 'kippurassa'. Ne nousivat jyrkemmin kuin lyhyemmässä Laatokan veneessä. Takapurje oli etupurjetta pienempi ja vahvempi. Maston ja poikkipuun välillä käytettiin purjeen pingottimena viistopuuta eli varpaa. Myrskyssä otettiin etupurje alas ja vaihdettiin takapurje eteen. Matalaan rantaan tultaessa molemmat purjeet laskettiin alas ja vene vedettiin kölin takia perä edellä kivien välissä olleiden telojen, eli 'rohottien'päälle. Purjeet oli ommeltu kotona paksusta puuvillakankaasta eli palttinasta, 'Vaasan kyllästetystä'. Ompelusta huolehtivat naiset. Kangaskaistaleiden liitoskohdat tehtiin huolellisesti päällekkäin ommellen eli kestävin katesaumoin. Vanhoista purjeista tehtiin kalastusesiliinoja eli parvoja, jotka vielä kyllästettiin öljyssä.
Vanhimpia Laatokalla käytettyjä purjealuksia olivat uiskot, jotka olivat kevyitä mastoin varustettuja soutuveneitä. Sana uisko tarkoittaa käärmettä. Seuraavia Laatokan purjealuksia olivat lotjat sekä kuutot, jotka olivat raskaampia, myös soutamiseen soveltuvia tavarankuljetusaluksia.
Saima kehittyi suurimmista karjalaisista meriveneistä ja se oli ainoa 'kotoperäinen' purjealus Laatokalla. Muut Laatokalla käytetyt purjealukset oli tuotu malleina muualta, joskin niitäkin sopeutettiin aikaa myöten järven epävakaisiin sääoloihin. Laatokan saiman tyypillinen piirre oli sen pohjan muoto. Aluksen pohja oli levitetty tasaiseksi, keskikohdasta emäpuutakin alemmaksi. Sen ylin laidelauta rakennettiin usein ulospäin kaartuvaksi, mikä ohjasi aallot takaisin mereen. Molemmissa päissä tai vain keulassa oli pieni tasakattoiseksi katettu kansi. Peräkantta sanottiin kormuksi. Lyhyt ja matala puuköli sijoitettiin keulaan, jolloin kulku oli edelleen vakaata ja alusta voitiin myös vetää perä edellä rantaan.
Tällainen muotoilu oli eduksi laitamyötäiseen myötä- ja sivutuuleen purjehdittaessa. Vastatuuleen purjehtiminen oli tällaisella aluksella tavallista vaikeampaa, minkä vuoksi sopimattomien tuulien takia jouduttiin joskus odottamaan maissa viikkojakin.
Leveäpohjainen, lyhytkölinen alus kulki hyvin matalissa vesissä ja rantautuminen onnistui ilman satamaakin.
Kerrotaan, että ennen varsinaisen laivastonsa perustamista Pietari Suuri käytti Laatokan mallisia veneitä. Tällaiset veneet olivat kuulemma käytössä Riilahden taistelussa. Ne oli vedetty Hankoniemen yli ruotsalaisten selustaan. Pietari oli nuoruudessaan ollut laivanrakennusopissa Hollannissa tarkoituksenaan perustaa oma laivasto. Hän etsi sopivaa alusta Laatokan ja Suomenlahden oloihin. Tämä tapahtui lopulta yhdistämällä hollantilaisen kaljaasin ja Laatokan vanhojen purjealusten ominaisuuksia. Tuloksena oli matalakölinen laatikkomaisen leveä ja tasapohjainen galjotta. Se soveltui käytettäväksi matalissakin Etelä-Laatokan vesissä. Tavaraa siihen mahtui enemmän kuin saimaan, mutta vastatuuleen meno oli tehotonta. Alus oli täysin katettu. Vastaavantyyppinen, mutta kolmimastoinen purjealus oli riika.
Hukkari oli kolmimastoinen, galjottaa suurempi purjealus, jonka esikuvan taas Laatokan veneenrakentajat olivat saaneet Pietari Suurelta. Näin käytiin siis vuoropuhelua kansan ja tsaarin välillä.
Moottorien aikakauden tultua saima menetti puhdaslinjaisuuttaan. Siitä muunneltiin moottorivenemalli. Isäni Antti hankki yhdessä äitini veljen Yrjö Suikkasen kanssa uuden veneen muistaakseni vuonna 1933 vähän yli 6000 mk:n kauppahinnalla. Veneen oli rakentanut Martti Peltonen ja se ostettiin Juho Peltoselta, joka sodan jälkeen asui Valkkimerellä Uudessakaupungissa. Koska vene oli tarkoitettu pääasiassa moottorivoimin kulkevaksi, sen perä ei ollut yhtä virtaviivaisen suippo, kuin purjeveneessä. Näin saatiin lastille paremmin tilaa leveään perään. Muutoin malli oli kuitenkin vanhaa perua mittoja myöten. Veneen kestävyyden kannalta tärkeää oli, että se oli tervattu kunnolla ja että terva oli oikeanlaatuista:
"Pärssiselt ostetul terval ko kuka tervais venehiesä, ni ei yhtäkiä kallaa suant. Mut kuka tervais venehiesä osuskaupa terval, ni kallaa tul minkä venniehe mahtu".
Veneen tervausta Sakkolan Riiskassa. Kuva teoksesta: Rakas entinen Karjala
Emil Hatakka veneineen Salmissa. Kuva Johannes Laurilan ja Eero Kuopan toimittamasta kirjasta Pirttiläiset.
Veneenrakentajia Metsäpirtissä olivat Martti Peltosen eli "Suur-Martin" lisäksi Juho Peltonen, joka oli myöhemmin naapurinamme Uudenkaupungin Sundholmassa, sekä Metsäpirtin Taipaleessa asunut Lylander.
Juho Peltonen rakentaa Nikolai Timofejeff´ille venettä Metsäpirtissä, Saaroisista Laatokan rantaan johtavan tien risteyksessä 1930-luvulla.
Taustalla näkyvät Kiiskilän rakennukset oikealta vasemmalle: Simo Eevan eli 'Mone Simon' riihi. Edelleen vasemmalle edeten näkyvät saman talon saraja, josta vas. kujarakennus eli navetta ja puiden välissä saman 'Mone Simon' asuinrakennus. Seuraavana on 'Parkkuse naisii kuja' eli Aune Revon ja Elisa Kiiskin navetta, samojen naisten riihi ja Laatokan vanhalla rantapenkalla häämöttävä Matti Kiisken eli 'Uko Matin' talo. Kuvannut Filemon Kuoppa. Kuva Anisia Myöhäsellä (os. Timofejeff). Juho Peltonen rakensi viimeisen veneensä Uudenkaupungin maalaiskunnan Sundholmassa.
"Kolaloist" eli Timofejeffít laskevat vesille edellisen kuvan venettään kalasataman rannassa. Taustalla Peltosten ja Hyytiöiden kalakellarit.(Filemon Kuoppa)
Timofejeffien veneen rakennuspaikka kesällä 1996. (Pentti Ahtiainen)
Uuteen veneeseemme tuli Vaasassa valmistettu 15 hv Vikström-moottori. Silti purjeetkin olivat käytössä. Tällä veneellä kalastin isäni sekä enoni Yrjö Suikkasen eli "Jurkan" kanssa sotaan saakka. Sillä aloitin myös sodankäyntini. Kalastustukikohtanamme toimi niemen suojassa sijainnut Saunasaaren satama, jonka läheisyydessä oli myös kalasaunamme saaliin säilytystä ja verkkojen savustamista varten. Veneet jouduttiin aluksi vetämään maihin, mutta tilanne helpottui 1930-luvulla, Suomen valtion rakennuttaessa Saaroisten Saunaniemen kalasataman 560-metrisine aallonmurtajineen. Tätä ennen tuhoutui rantaan vedettyjä veneitä aika ajoin kovissa myrskyissä.