Kalojen kutumahdollisuuksien vähitellen huonontuessa pelättiin kalansaaliiden heikkenevän. Lohisaaliit olivatkin hitaasti vähentyneet 1800-luvulta lähtien. Siikaa, muikkua ja kuhaa tuli 1930-luvulla aiempaa enemmän. Suomen valtio rakensi vuonna 1933 Käkisalmen Vuohensaloon kalanviljelylaitoksen nieriän, lohen, harjuksen ja siian poikasten tuotantoa varten. Alueella oli kalahautomo koneineen ja laboratorioineen. Siellä oli myös kalankasvatusaltaita, pinta-alaltaan yhteensä 3,5 hehtaaria. Kalansaaliiden oletettiin näin paranevan. Tarton rauhansopimuksessa oli myös edellytetty sekä Suomen että Neuvostoliiton perustavan Laatokan rannalle kumpikin yhden kalanviljelylaitoksen.
Talvisodan aikana Taipaleesta vetäytyessämme yövyimme Vuohensalossa. Kävin myös kalanviljelylaitoksella, jossa oli "avoimien ovien päivä". Lattialla oli vielä jäljellä puoli saavillista suolalohta, mikä tuli sotilaille tarpeeseen. Kiitokset jäivät sanomatta. Laitoksen toiminta ei muutoin suomalaisia juuri ehtinyt hyödyttää.
Lohen sukuisia Laatokan kaloja olivat järvilohi, Laatokan kiiltolohi, nieriä, Nevan lohi (merilohi) sekä taimen. Nämä kalat liikkuivat välillä matalammissa ja välillä Keski-Laatokan sinertävissä ja syvissä vesissä sen mukaan, missä niiden ravinnoksi käyttämät pikkukalat, kuten muikku ja kuore eli norssi tai pikemminkin 'kurvi' milloinkin olivat. Niiden liikkeiden mukaan kalaa yritettiin myös erehdyttää verkkoon. Lohta pyydettiin keväästä lähtien niin kauan kuin vedet vain olivat sulana, kylmän viimankin lopulta puhaltaessa luihin ja ytimiin huolimatta villapaidoista ja öljykankaisista sadevaatteista.
Välillä Keski-ja Pohjois-Laatokka odottivat jääpeitettään vielä helmikuun alussakin. Jäiden tultua veneet sitten vedettiin rannalle muutamaksi viikoksi. Jään alle verkkoja ei Metsäpirtissä laskettu jäiden lähdön arvaamattomuudesta johtuen. Madekoukkuja kyllä käytettiin kotitarvekalastukseen. Kun jäät alkoivat lopputalvesta taas lähteä syvän Pohjois-Laatokan vesistä, norssiparvet siirtyivät sinne kutemaan jokien suille. Ilmojen lämmetessä norssit siirtyivät Etelä-Laatokan matalikkojen suuntaan ja myös Metsäpirtin edustan matalikoille lohet perässään. Syksyn tullessa ja vesien viilentyessä lohet siirtyivät pohjoisten ulkosaarten lähellä oleviin syvänteisiin, joissa oli lämpimämpää, kuin matalassa etelässä.
Kiiltolohta esiintyi enemmän kuin järvilohta, jota saatiin Laatokan pohjoisosista Salmin ja Sortavalan väliltä, missä Laatokkaan laski kirkasvetisiä, vapaana virtaavia pikkujokia. Metsäpirtin edustalta ja Vossinoista järvilohta saatiin harvemmin, kuin kiiltolohta, eikä se juuri noussut Taipaleenjokeenkaan. Se vaati hyvin puhdasvetisiä jokia kuteakseen. Järvilohi on pienempi ja rasvaisempi, kuin merilohi.
Merilohta nousi ajoittain aika runsainkin määrin Suvantoon.
Nieriän kutupaikkoja olivat kivipohjaiset rannikkovedet ja matalikot Keski -ja Pohjois-Laatokalla. Ne tulivat kutemaan samoihin aikoihin, kuin lohetkin ja lisäksi syksyllä syyskuun puolivälin paikkeilla, jolloin niitä sai Vossinoin vesiltä. Kutu voi kestää jopa kolme kuukautta.
Lohen kalastus Laatokalla oli yleensä kannattavaa, joskin onnenkauppaa.
Siiansukuisia kaloja oli Laatokassa useita eri lajeja. Pienikokoista notkosiikaa pyydettiin Lamasta, joka oli Milskeenluodoilta, Saaroisten edustalta etelään. Vuoksen siika eli jokisiika oli edellistä suurempi. Konevitsan siikaa eli "mustaa siikaa" saatiin syys-marraskuussa " Konevitsan kudussa" matalikoiden tuntumasta. Valantka -siika oli kuparinvärinen ja sitä saatiin aika runsaasti Pohjois-Laatokan kirkkaista, sinertävävetisistä syvänteistä kudussa 50 - 60 sylen syvyydestä. Välillä verkot saattoivat olla yli sadassa sylessäkin. Pohjaverkon laskeminen tuollaisiin syvyyksiin vaati malttia, ettei sotkeutunut naruihin. Matalaan veteen valantka ei tullut kutemaan. Syvällä oli myös surviaissääsken toukkia, joita valantka käytti ravinnokseen yleensä muina kuin kutuaikoina, jolloin se söi kutukalojen tapaan hyvin vähän. Kutu tapahtui joulukuussa eli vähän ennen kuin Pohjois-Laatokka alkoi jäätyä ja loppui tammikuussa, minkä jälkeen sitä ei enää saatu. Mustaa siikaa pienempi valantka oli mukautunut elämään syvissä vesissä. Painevaihtelun takia kalan ilmarakko puhkesi yleensä, kun se vedettiin verkossa pintaan. Luonnostaan se ei siis voinut elävänä pintaan tulla. Harjus oli myös siian sukuinen ja -makuinen rantojen lähellä onkeen tarttuva kala.
Sammen kalastuksella näytti olleen loistavan menneisyyden, mistä kertoivat vanhojen kalamiesten jutut.
Kerran oli Metsäpirtissä pikkurysästä saatu sampi, jonka pää oli rysän perällä ja pyrstö sen ulkopuolella. Pituutta kalalla oli siis pari metriä. Painoa ei oltu mitattu. Niihin aikoihin mittayksikkönä oli ollut 'Venäjän mitta'. Myös nuotasta oli saatu yli 100 -kiloisia sampia. Ne olivat kuitenkin aikaa myöten vähentyneet ja ilmeisesti venäläiset olivat tehneet lisäistutuksia. Omakohtaisiakin kokemuksia sammen kalastuksesta minulle kertyi. Eräänä kesänä saimme näitä, silloin alle 2 -kiloisia sampia Neuvostoliiton puolelta Maksimanlahdelta 7 - 8 kappaletta.
Keskikesä oli kuhankalastuksen aikaa Vossinoista etelään. Myös muikkua oli liikkeellä.
Molkke oli rääpyksen ja muikun sukuinen, näitä pienempi kala. Vaskeloiset pyytivät sitä kierrenuotalla. Me saimme molkkea pinnasta verkoilla, joissa ei käytetty painoja. Suurimmat kalat saattoivat painaa kilon verran.
Rääpystä kalastettiin "perheenkalaksi" yleensä kesäaikaan pidempiä aikoja rannalla oltaessa. Se oli sillin kokoinen ja aika mukavan makuinen. Talveksi rääpystä pantiin suolaan sillitynnyriin ja myöhemmin liotettiin vedessä sekä kypsytettiin perunakattilan päällä. Vanhaan aikaan rääpysverkot olivat olleet pienisilmäisiä. Itse kalakin oli vain pienen sillin kokoinen. Verkon pituus oli noin 35 syltä ja korkeus vain metrin verran. Painoina käytettiin kiviä siikaverkkojen tapaan ja kellukkeina tuohitilleroita. Myöhemmin verkot muuttuivat korkeammiksi, jopa 9-metrisiksi samalla, kun saaliit vuosien mittaan alkoivat sisältää aiempaa enemmän muikkua. Sitä saatiin suuria määriä syksyisin Konevitsan tienoilta. Korkeat verkot eivät kuitenkaan kestäneet merenkäyntiä ja omaa painoaan, jolloin ne pienenivät pari metriä korkeiksi.
Kalansaaliissa eivät olleet harvinaisia myöskään norssit, simput ja kiisket. Syksyisin siikoihin imeytyi nahkiaisia, joita ei käytetty ruokakalana. Kampeloita emme saaneet.
Välillä pyydyksistä saatiin myös lahnoja, kortsia, haukia, särkiä, muikkuja, mateita, säynäviä ja ankeriaita.
Kortsa oli pieni särjen sukuinen kala, jota pyydettiin kutukalana joka kevät. Valokuvausta harrastanut Saaroisten Osuuskaupan hoitaja Filemon Kuoppa kävi kerran kuvaamassakin kortsanpyyntiämme. Kuoppa kuvasi yleensäkin paikallista elämää paljon. Laatokan kalastajista kertovalla kuvasarjalla hän voitti Milanon valokuvanäyttelyn marraskuussa vuonna 1931.
Laatokasta Metsäpirtin Saaroisissa 1920- ja 1930- luvuilla saatuja suurimpia kaloja: