Eräs Valamon luostarin skiitoista oli Vossinoin saarella, Laatokan selällä. Talvikalastuksen yhteydessä useana vuonna tuo noin 3:n kilometrin pituinen saari tuli minulle tutuksi. Se sijaitsee noin 25 kilometriä Valamon pääsaarelta lounaaseen. Valamon ja Vossinoin puolivälistä löytyvät lännestä alkaen lueteltuina ensin Vossinoin tavoin hietikkoinen Jalaja, sekä kalliosaaret Mökerikkö ja Hanhipaasi. Viimemainitussa oli myös majakka. Hanhipaasin luoteispuolella sijaitsee ilmeisesti Laatokan syvin kohta, 260 m syvä. Vossinoin länsipuolella ovat Heinäsenmaa, Kukrisaari ja metsäinen Verkkosaari.
Talviset ja osittain kesäisetkin kalapaikkamme sijaitsivat Vossinoin ympärillä. Alue oli Laatokan ehkä paras kalastuspaikka 1930-luvun lopulla, jolloin järven saaliit olivat kalanviljelytoiminnasta huolimatta vähenemässä. Saaren kaakkoispuolella oli "Vossinoin huippu" eli matalikko, johon verkkorivejä laskettiin. Se oli parhaimpia kuhapaikkoja kesällä. Kuha-alue jatkui sieltä Olhavanjoelle asti. Tämän alueen pohjoispuolella kuhaa ei juuri kalastettu. Veden syvyys oli siellä 20 - 30 syltä. 'Huipun' ja saaren välillä olivat reimarit eli 'tuopit'. Vossinoin koillissivulla oli myös 40 sylen syvyinen matalikko eli itse nimeämämme 'Tuomas-Taavetin rivi'. Jokainen kalastaja laski verkkonsa omaan 'riviin'. Saaren lounaispuolelta löytyi Rantamatala, johon sai mahtumaan vain yhden verkkoräädyn eli rivin. Kauempana, luoteiskärjen ja Jalajan välillä oli 35 sylen syvyinen Välimatala.
Vossinoin saari keskellä Laatokkaa.
Vossinoi etäältä, lännestä päin kuvattuna. Pentti Ahtiainen 1996.
Vossinoi oli saanut venäläispohjaisen nimensä ilmeisesti siitä, että saarella oli aiemmin kasvatettu lampaita. Skiitan perustamisajankohta ei ole tiedossa. Asutus oli sijoittunut saaren kaakkoisille alueille. Kostinitsat eli majoitustuvat olivat lounaisrannalla ja 'hengelliset ' rakennukset vastarannalla itä-koillisessa. Molemmilla rakennusryhmillä oli oma satamansa. Lounaissataman edustalla oli kallioluoto, jolla oli satamaan tuloa hämärässä helpottava merkkilamppu. Toinen lamppu oli maalla saunan nurkalla. Vossinoin satamaan tulo oli vaikeaa ja se kysyi sisua sekä taitoa. Väylällä oli 2 pintaan saakka ulottuvaa karikkoa. Toinen oli nimeltään Sinohka.
Luostarirakennusten kaakkoispuoleisella niemellä oli järvi eli Rompakonlampi, johon pääsi veneellä Laatokan veden ollessa korkealla (=ns. 'kluuvi'). Tämän eteläpuolella oli Venäläislahti ja rannalla sen pohjukassa kahden hukkuneen joko venäläisen tai suomalaisen muistokivi. Tuon lahden ja lammen väliseltä rannalta löysimme tammikuun 11. päivänä 1933 kalastaja Emil Ahtiaisen kuolleena. Hän oli ollut kahden muun kalastajan, veljensä Abraham Ahtiaisen ja Juho Kiiskin kanssa Vossinoin koillispuolella, parin sadan metrin päässä rannasta muikkuverkoilla pienellä luostarin soutuveneellä. Ensin löydettiin vene jostain syystä kaatuneena. Tieto kulki monasterin satamaan, jossa Vossinoin kalastajat sen kuulivat. Miehiä lähdettiin etsimään alkuun rannoilta. Rantakivikosta löytyi Emil, paksu, kastunut turkki päällään. Kannoimme hänet saunaan mutta emme saaneet virkoamaan. Muut kaksi olivat myös hukkuneet. Myrskyä ei ollut. Ilman lämpötila oli + 10 astetta. Hukkuneet olivat 30-35 -vuotiaita ja perheellisiä.Tapahtumien syitä emme saaneet selville. Vene tiedettiin kiikkeräksi ja se hävitettiin myöhemmin. Epäiltiin myös hyökyaallon kaataneen veneen. Myös Mikko Hatakka hukkui Vossinoin selkävesillä ollessaan 1930-luvulla.
Vossinoin eteläkärjessä oli suo ja aivan etelärannalla niittyä. Kaakkoiskärjen lähistöllä oli Karhukivi, joka tuli kerran erityisen tutuksi nuotanvedon yhteydessä. Eräänä iltana hämärän jo tultua olimme nuotanvedossa. Nuotta tuntui tuolla kertaa erityisen painavalta. Syy selvisi, kun apajan supistuessa nuotasta näkyi tuo kivi. Keskellä saarta luostarin kohdalla oli pelto ja sen sivussa puutarha sekä niittyä. Saaren luoteispuoli oli autiompaa, suurelta osin kanervaa ja puolukkaa kasvavaa rinnettä, korkein kohta oli avokalliota. Luoteispään ympäri rantaa pitkin kulki polku. Sen varrella länsirannan puolella oli luostarin perustajien, Pyhän Sergein ja Hermanin muistoksi pystytetty rautaristi.
Vossinoin tupiin majoituttiin ja sen vesillä kalastettiin. Alun alkaen myös luostarilaiset olivat harjoittaneet kalastusta. Tukikohdan tarpeessa oli perustettu Vossinoin skiitta. Sen kirkko oli tavallista suomalaista puukirkkoa kookkaampi ja se oli rakennettu punatiilestä. Kirkon sisätilat olivat avarat ja juhlavat, mutta ikoneja en muista kovin montaa olleen. Edessä olivat alttarimaalaukset. Tuo kirkko muistutti huomattavan paljon Uudenkaupungin uutta kirkkoa. Varsinainen luostari oli puurakenteinen ja yhteisön jäsenet asuivat siinä. Lähistöllä oli myös saunarakennus.
Vossinoin yhteisön vahvuus oli noin kymmenen munkkia. Ylin käskyvalta oli hosainilla eli isännällä, jonka lisäksi oli kaksi pappismunkkia, jotka huolehtivat kirkkohartauksista. Oli myös lukkari, jonka sanottiin olevan Vossinoissa arestissa maailmallisen elämäntapansa takia. Työmunkit huolehtivat yhteisön maallisesta puolesta. Sheemamunkki Samuli piti karjasta huolta. Nimeltä muistan myös Puujalka-Jussi -nimisen munkin, joka oli minulle tuntemattomasta syystä menettänyt toisen jalkansa.
Puutarhanhoitoa pidettiin Vossinoin skiitassa tärkeänä. Omenapuita kasvatettiin laajalla alueella ja oman lisänsä muodostivat marja -ja vihannesviljelmät. Puutarhan tuotteista saivat myös vieraat nauttia. Samovaaritsaikan kera isäntä tarjosi joskus varenjaa eli marjasäilykettä. Maatalous oli muutoin karjan rehun keräilyä luonnonniityiltä. Skiitalla oli oma lehmä sekä iso sonni nimeltään Mikael, joka valtavilla voimillaan oli kerran telonut hoitajamunkin hengiltä. Tuon Mikaelin nimipäiviä juhlittiin syksyllä, arkkienkeli Mikaelin nimikkopäivänä, jolloin lukkarilla oli tarjolla runsaasti sahtia.
Saarella oli pieni kauppa, jossa myytiin kalastajille elintarvikkeita. Sen hoitajaksi minä olisin päässyt kalastajanurani alkuaikoina. Isäni kuitenkin kielsi jäämästä sinne. Kalastaja on aina kalastaja ! Kauppaa kalastajien kanssa käytiin vaillinaisella venäjän kielellä, jota täydennettiin käsielein. Kirkonkelloilla oli tärkeä osansa jokapäiväisessä elämässä. Niitä soitettiin paitsi jumalanpalvelusten yhteydessä, myös sumussa, lumipyryssä ja merisavussa sekä silloin, kun oletettiin jonkun olevan eksyksissä. Viimeksimainitut neljä tilannetta oikeuttivat myös meidät vääräuskoiset soittamaan kelloja.
Monena jouluna kävin luostarikirkossa, mikä oli sinänsä melkoinen elämys. Sinne oli varustauduttava jo neljältä aamulla. Luostarissa oltiin yleensäkin aamuvirkkuja. Joulu oli täynnä kellojen kilkatusta, sillä yhden kellon varassa ei suinkaan eletty. Jumalanpalveluksessa kaikki seisoivat ja hartauteen saattoi osallistua tekemällä ristinmerkin sekä lausumalla "hospoti pamilui". Pyhää savua suitsutettiin meille vääräuskoisillekin tasapuolisesti. Nukahtamisvaaraa ei näissä tilaisuuksissa ollut, sillä kirkosta puuttuivat penkit. Tunnelma oli niin tiivis, ettei uni ehkä olisi tullutkaan.
Saaren lounaisrannalla olivat luostarin kalastajille rakennuttamat tuvat. Eteläisimpänä sijaitsivat meripään tupa ja sen sauna, josta pohjoiseen olivat läävä, käräjätupa, korkea tupa, uusi tupa ja pieni tupa. Me asuimme joskus käräjätuvassa ja joskus läävässä, joka ei nimestään huolimatta ollut karjarakennus. Korkea tupa oli sortavalalaisten käytössä ja kalksalolaiset asuivat pienessä tuvassa. Uudessa tuvassa kokoontui korttiporukka. Arvioisin saaren tupiin mahtuneen 150-170 miestä. Talvisin sesonkiaikana ne olivat täynnä. Kalastajia oli tuolloin tullut Käkisalmesta, Jaakkimasta, Lumivaarasta, Sortavalasta, Salmista ja Metsäpirtin Saaroisista, viimeksimainitusta noin puolet. Tuollaisessa joukossa asuminen oli suurpiirteistä. Jouluksikin pöytä puhdistettiin höyläämällä !
Vossinoin kalasatama. Kuvan rakennuksiin olimme majoittuneina. (Valde Näsi).
Skiitan munkkien sauna. Tuttu kylpypaikka minulle.
Kalastajat Vossinoin kalasaunan edustalla pyyntivälineitään valmistelemassa.(V. Jääskeläinen)
Rakennusryhmään kuului myös neljä verkkojen kuivatukseen sopivaa saunaa. Eri rakennusten käytöstä luostari peri vuokraa eli "oprakkaa", joka maksettiin kaloina. Vuokrakausi käsitti nieriän kutuajan syys-lokakuussa, sekä myöhemmin marras-joulukuussa. Muistaakseni kerran kalastettiin helmikuun loppuun saakka samalla vuokralla. Kalaveden käytöstä ei maksettu mitään. Kesäisin kuhan siimapyynnin aikana Vossinoi oli keskuspaikkana. Luostarin rakennuksia ei tuolloin käytetty. Majapaikaksi riitti oma vene.
Purjeveneiden aikaan syyspyynti lopetettiin usein jo ennen joulua. Moottoreiden tultua käyttöön kalastusta jatkettiin niin kauan, kuin jäiden sekaan vain mahtui.
Valamon vedet alkoivat jäätyä usein tammikuun alkupuolella, jolloin vähitellen rantauduttiin mantereelle Sortanlahteen Pyhäjärven alueelle. Kerran vaikeasta jäätilanteesta johtuen maihin voitiin nousta vain Käkisalmen Pärnässä. Mantereelle siirryttäessä toimitettiin myös viimeisin saalis ostajille eli raassoville Sortanlahteen tai Käkisalmeen. Ostajat myös noutivat kalaa Vossinoista. Samalla tehtiin vaihtokauppaa elintarvikkeista.
Tammikuussa 1931 Metsäpirtin kalastajien palatessa kotiin Vossinoista, venekuntaa kohti oli saatu 200 - 400 lohta. Lohen hinta oli silloin 23 - 24 mk kilolta koukkulohista ja verkkolohista pari markkaa halvempi. Yhteensä vain toistakymmentä verkkoa oli jäänyt ajojäiden vietäväksi. Huonoina talvina menetykset olivat monin verroin suuremmat, kuten talvella 1930, jolloin jäihin jääneistä 2500:sta Metsäpirtin ja Pyhäjärven kalastajien verkoista vain osa saatiin nostettua. Useina vuosina pyysi Laatokan Kalastajaseurojen Liitto apua puolustusvoimilta verkkojen pelastamiseksi.
Välillä saatiinkin apuun RT 3:n alus, hrl "Vakava".
Laatokka osasi oikutella.