Kotitaloni [3033] oli isäni rakennuttanut v. 1913 ilmeisesti vähän ennen naimisiinmenoaan. Rakennustyöt tekivät kaksi Puikkolan kylästä tullutta kirvesmiestä. Talo oli lautavuorattu, pärekattoinen ja maalaamaton hirsirakennus, jossa oli kolme huonetta. Kokonaispinta-ala oli vain 56 m2 (8 x 7 m). Sisäänkäynti lännen suuntaiseen eteiseen tapahtui luoteissivulta, josta sisään mentäessä eteisen vasemmalla puolella oli elintarvikkeiden säilytykseen tarkoitettu huone eli 'sulana'. Tuvan ovi oli ulko-ovea vastapäätä. Muihin huoneisiin nähden suurehkoa tupaa hallitsi oven vasemmalla puolella oleva muuri, jonka pankko tuli meille lapsille tutuksi. Muuriin liittyivät myös hella ja puiden säilytykseen tarkoitettu, muurattu 'häkki'. Tuvan eteläkulmauksessa oli ruokapöytä ja sen kummallakin puolella yksi penkki. Kolmiruutuisia ikkunoita tuvassa oli kaksi, joista pöydän vierellä ollut ikkuna oli minulle tärkeä. Jo hyvin pienenä siitä jäi mieleeni kananmunanmuotoinen valmistevika, jota usein tutkin. Huoneessa oli myös kaksi vuodetta. Kaappeja en muista olleen.
Hellan viereltä johti ovi idänpuoleiseen makuuhuoneeseen, josta edelleen ovi toiseen, koillisenpuoleiseen huoneeseen. Sen kalustukseen kuului lämmityshella ja kaappi. Tuo perimmäinen makuuhuone oli jäänyt jotenkin keskeneräiseksi, koska ilmeisesti rahanpuute oli yllättänyt vasta naimisiin menneet vanhempani ennenkuin rakennustyöt saatiin loppuunsaatetuiksi. Myöhemmin ei sitten ehkä löytynyt sopivaa aikaa huoneen sisustuksen viimeistelemiseksi. Tähän vaikutti sekin, että isäni sairasti reumaa, joka oli vioittanut sormien niveliä.
Kuva 8. Kotini sellaisena, kuin minä sen muistan. Pihapiiriä Tommolaan päin kuvattuna. Etualalla kylätie eli Kujaset ja taustalla Saunasaaren kalasatamaan johtava tie, jota pitkin kala-auto juuri ajaa rantaan päin. (piirros: Pentti Ahtiainen)
Kuva 9. Pihakumpu vähän etäämpää, Simo Eevan nyt jo kaatuneen hopeapajun kohdalta kuvattuna 1996. Kellarikuopan kohdalla kasvaa nyt kuvan keskellä näkyvä monihaarainen paju.( Pentti Ahtiainen)
Piirros 10. Kotitaloni pohjapiirros muistinvaraisesti laadittuna.(piirros: Pentti Ahtiainen)
Kuva 11. Kotini perustukset kesällä 1996 kamarien puoleiselta sivulta kellarin suunnasta kuvattuna. (Pentti Ahtiainen)
Vanhempieni yhteiselon alusta olen kuullut kerrotun, että äitini Aune oli kotonaan Suikkasessa asuessaan kerran käärinyt ryijyn rullalle ja kävellyt haan poikki Antti Ahtiaisen taloon asumaan jo ennen naimisiinmenoa. Aviotonta yhteiseloa ei sitten kuitenkaan jatkunut pitkään. Vanhempani olivat naimisissa ainakin syntyessäni vuonna 1915. Äitini kertoi minun syntyneen 16.4., vaikkakin kirkkoherra oli erehdyksessä kirjannut ajankohdaksi 26.4. Perhettä alkoi sen jälkeen vähitellen karttua ja elämän arkiset kuviot pyörivät kotonani vuodesta toiseen oman aikansa.
Tupa oli äitini toiminnassa tärkeä. Seurasin pienenä veljeni Einon kanssa paljon hänen touhujaan. Äitini huolehti tarmokkaasti nelihenkisen perheensä huollosta. Viides perheenjäsen eli sisareni Maire syntyi vasta vuonna 1933. Äiti oli Suikkasten tapaan aika napakka luonteeltaan. Meidät lapset hän piti kurissa ja nuhteessa. Välillä viljeltiin vitsaakin, kuten ilmeisesti hänen äitinsä Marikin oli aikanaan tehnyt hallitakseen lapsilaumansa.
Säännöllisesti äitini paistoi peruna -ja riisikakkaroita eli piirakoita sekä ruisleipää suuressa kertalämmitteisessä leivinuunissa. Ruokahuoltoomme kuului aamuisin tee eli tsaju tai kahvi sekä leipä ja voi. Varsinaisella aterialla eli 'kuassavarilla' oli joskus riisipuuroa, useammin hirssipuuroa. Myös lohkopiiras eli savolaisittain sanottuna lanttukukko oli yleinen ruokalaji. Siinä oli hapanruistaikinasta tehtyyn kuoreen leivottu lanttulohkoja sekä sianlihaa ja silavaa. Tuoreena tuon leipomuksen ruiskuori oli lasten suussa todellista herkkua eli kuten meillä päin sanottiin, 'penkkavoita'. Lohkopiiras oli helppo ottaa mukaan evääksi kalamatkoille. Lihaa käytettiin enemmän syksyllä, jolloin yleensä teurastettiin sika. Joskus paistettiin lanttu- tai perunapiiras uunissa, minkä jälkeen sen keskelle tehtyyn syvennykseen lisättiin kermaa. Perusruokaan kuului peruna eli "maaomena".
Kalaa oli aterioilla lähes jatkuvasti eri tavoin valmistettuna, usein keittona, paistettuna tai suolattuna. Suolattua muikkua liotettiin vielä pitkään talvella. Sekalaista, ammattikalastuksen ohessa saatua kalaa eli perheenkalaa tai 'ramukalaa' käytettiin oman väen tarpeisiin. Myöhemmin kalamatkoilla ruokailu oli luku sinänsä. Teehen, kalaan ja leipään sekin pohjautui. Veneen painokivien päällä oli vesilläkin paistomahdollisuus, mitä ei usein käytetty. Rannalla satamassa tai kalakellareilla oltaessa juotiin teetä ja paistettiin muikkuja. Siellä jokaisella oli oma teeastia eli 'takana'.
Kotona käytettiin tietenkin myös maitotuotteita paljon. Välillä syötiin jamakkaa, joka oli savipotissa hapatettua maitoa ja muistutti lähinnä viiliä. Voin äitini kirnusi itse.
Kotitaloni pohjoispuolella oli yhdistetty navetta- ja sarajarakennus. Käytävä eli 'kuja' erotti nämä kaksi osaa toisistaan. Navetta oli hirsirakenteinen ja sen itäpäädyssä oleva saraja lautaa.
Äitini hoiti kolmea lehmää. Tuvan ja navetan tehtävissä hänen aikansa pääasiassa kuluikin. Lapsena olin kesäisin yleensä paimentamassa sekä omia, että naapureiden lehmiä kulkien pitkin metsiä ja niittyjä paljasjaloin. Paimenen tehtävä jäi minulle nuorimman enoni Eino Suikkasen vartuttua ja siirryttyä paimenesta kalamieheksi. Jalat kestivät lehmien paimennuksen aika hyvin ja ainoastaan syksyllä oli vaikeuksia, kun piti sovittaa kenkiä uudelleen jalkaan. Keväällä jalkapohjat kipeytyivät alkuun. Haavat ja rakot hoidettiin kermalla ja tervalla. Käärmeenpuremiltakin säästyin. Aina en onnistunut paimennustehtävässäni. Välillä joutui Salomon -enoni hakemaan lehmät laitumelta, kun en itse niitä löytänyt.
Kesäksi lehmät vietiin Metsäpirtin aitojen reunustamia teitä pitkin etäisemmille laitumille. Kylien lähellä olleet pellot olivat tarkkaan viljelyksessä, minkä takia karjan kesälaitumet olivat syrjäisillä alueilla. Lehmiämme laidunnettiin välillä 6 km päässä Saaroisista, rajan lähellä olleella Tapparin ns. 'Tuohimajojen' alueella. Siellä oli ilmeisesti joskus ollut tuohesta rakennettuja tilapäisiä majoja karjan kesälaidunnuksen takia. Minun aikanani niitä ei enää pystyssä ollut. Suikkasilla, eli isovanhemmillani oli siellä oma haka-alue, kuten monilla muillakin. Tuohimajoilta haettiin myös heinää.
Tapparin lähellä rajan pinnassa Salonkylässä oli yleisemmin käytetty laidunalue, jonne omat 2 - 3 lehmäämme sekä Suikkasten 6 lehmää ajettiin kesäksi. Laitumet omisti Aleks Peltonen. Laitumen vuokrana kuljetettiin alueelle talvella karjanlantaa, mikä oli nuoren enoni Salomon Suikkasen tehtävänä. Mahdollisesti maksettiin muutakin vuokraa. Salossa meillä oli myös pieni oma haka, jonka isäni oli ostanut. Salonkylässä asuin aina koko kesän isoäitini Maria Suikkasen kanssa. Asuimme Aleks Peltosen rakennuksissa. Minä huolehdin lehmien paimennuksesta Mari -mummon lypsäessä kaikki 8 - 9 lehmää aamulla, päivällä ja vielä illallakin. Maidosta saatiin lähinnä voita ja piimää. Näitä Salomon -eno kävi Salosta välillä noutamassa.
Tuona aikana isoäitini Maria tuli minulle tutuksi. Hän teki paljon käsitöitä tuohesta. Näitä olivat jauhokopsat, kottoset sekä tuohipallot lasten leluiksi. Mummo kävi nyhtämässä 'pitkiä tuohia' rajan takaa Neuvostoliiton koivikoista. Ihmeellinen onni hänellä oli, sillä kertaakaan rajavartijat eivät häntä kiinni ottaneet, vaikka varmasti näistä retkistä tiesivät. Mummo oli tukevarakenteinen, kuten äitinikin, mutta jaksoi silti kulkea nuo pitkät taipaleet. Me pojat kävimme myös välillä rajalla. Venäläiset rajavartijat tekivät 'mahorkkasätkiä' ja antoivat ne meille poltettaviksi.
Rajayhteydet eivät ilmeisesti aina olleet harmittomia. Vakoiluakin esiintyi. Salonkylässä ollessani kuulin usein tähän liittyvän laulun:
"Viipurin linnan kolmais' konki oli toisia komiampi / sen oven pääll' oli kirjoitettu ett' valtiorikosvanki ".
Kerran Peltosella asuessamme oli kova ukkonen. Salama iski ikkunaan, lyöden sen läpi sisälle huoneeseenkin lasia rikkomatta. Pieni vauva ja minä olimme aivan tuon ikkunan edessä. Säilyimme silti kumpikin vahingoittumattomina. Myöhemmin selvisi, että seinän vieressä ulkona ollut lehmä oli kuollut.
Paimennustehtävääni haittasi keväisin ja syksyisin koulunkäynti. Alkuun kävin lyhyen aikaa, ehkä yhden talven kiertokoulua, mikä jaksottui sopivasti äitini minulle antamien tehtävien suhteen. Yleensä tehtävänäni oli veljeni Einon kaitseminen. Kansakoulun käynti oli toinen juttu. Sitä äitini ei oikein ymmärtänyt. Kerrankin hän oli laskenut kotilaskuni aivan väärin ja minua vielä rangaistiin siitä !
Kuva 12. Koulukuvani Saaroisista vuodelta 1925. Olen takarivissä kolmas poika vasemmalta. Valkoiset kaulukseni näkyvät. Opettajana on Heikki Virolainen.
Koulua kävin Saaroisten v. 1909 valmistuneessa kansakoulussa 6 luokkaa. Opettajat vaihtuivat muutaman kerran ja viimeksi minua opetti Viron Heikki eli Heikki Virolainen. Hermostuessaan hän saattoi heittää taululla ollutta oppilasta kirjallakin. Kansakoulun lisäksi olisin halunnut käydä myös keskikoulua. Se ei onnistunut, koska lähin koulu oli kaukana Käkisalmessa asti.
Kalastuksen keskuspaikkoja Metsäpirtissä olivat Taipaleen, Tapparin ja Saaroisten kylät, joissa kalastus pohjautui vuosisatoja jatkuneeseen perinteeseen. Olin siis yksi, tosin viimeinen tuota perinnettä käytännössä toteuttava lenkki sukupolvien ketjussa.
Kuva 13. Veneet aamulla lähdössä Laatokalle Valkeanenästä. Purjeiden aikakautta ehkä hiukan ennen 1930-lukua. Elma Taurénin omistama kuva, jonka on ottanut Filemon Kuoppa.
Kun olin alle kymmenen vuoden ikäinen, menin usein isäni mukana satamaan hänen ja muiden kalastajien lähtiessä Laatokan selälle. Usein he lähtivät jo neljältä aamulla. Noina aamuvarhaisina hetkinä Saaroisten Saunaniemen satamasta saattoi lähteä useita kymmeniä moottori- ja purjeveneitä käsittävä laivasto.
Seurasin rannalta tarkkaan tuota lähtöä. Raskaat veneet oli yöksi vedettu kahden vierekkäisen kivijonon väliin, näitä kivenjärkäleitä vasten viistoon nojalle pantujen parrujen eli rohottien päälle perä edellä keulan ollessa vapaana vedessä. Veneet oli kankeamalla kohotettu kohtisuoraan ylös niin, etteivät ne päässeet kellumaan vapaasti. Aallokko ei näin saanut niin helposti hakattua veneitä rikki. Sivulla ollutta kivetystä pitkin kuljetettiin varusteet eli verkot, kivet, narut ja kuupat veneeseen. Tämän jälkeen alus työnnettiin sauvalla eli pokoralla lykkien syvemmille vesille, jonka jälkeen nostettiin purjeet ylös, pingotettiin ne poikkipuulla eli varpalla ja matka alkoi. Kymmenet valkeat purjeet pullistuivat aamuisessa usvassa hohtavina ja alukset lipuivat hyvässä sovussa Laatokan selälle. Veneet etääntyivät vähitellen ja katosivat lopulta horisonttiin. Ihmettelin usein, mihin ne hävisivät. Ensin katosivat veneet purjeiden vielä näkyessä kaukana. Vähän ajan kuluttua häipyivät lopulta purjeetkin merkillisesti. Halusin usein olla katsomassa ja toteamassa, tapahtuiko tuo ilmiö samalla tavalla joka kerta.
Aamuisen merkillisen tapahtuman jälkeen vietin aikani yleensä muiden lasten kanssa rannalla. Metsäpirtin rannat olivat parhaimmillaan monen kilometrin pituisia lentohiekkakaistaleita, mutta ruovikkoisiakin rantoja löytyi. Onnettomuuksia tuolla veden äärellä ei meille lapsille juuri tapahtunut. Olimme mukana vähän kaikessa mitä rannalla tapahtui, samalla kun monet aikuiset myös kalastelivat lähistöllä rantavesissä.
Keväisin narrasimme ongella haukia Sittojasta. Sillä saimme myös lahnaa ja ahventa sekä Alanotkolta siikaakin. Sittojan puolen kilometrin pituisessa suistossa kalastettiin pienillä rysillä. Monilla oli rysää varten oma, vakiintunut paikkansa eli uittonsa, joka oli matalaan veteen kaivettu syvennys. Kevätkesällä veden ollessa korkealla, rysien nielut oli suunnattu kohti Laatokkaa pyydystämään kutemaan tulevia haukia eli 'nousukaloja'. Myöhemmin kesällä nielut käännettiin kohti Sittojaa 'laskukaloja' varten. Saimme melkein joka aamu rysästä keittohauen. Haukia oli kahta lajia, tanakka rantahauki ja harvemmin saatu luihu merihauki.
Setäni Simo Ahtiainen [18750225e7] ja naapurimme Matti Kiiski [18841125p2] pitivät usein pikkurysiään Igolkanniemessä (igolka = neula). Kerran Kiiskin kanssa rysälle mennessämme näimme jo kaukaa, että siellä oli kala. Pyydyksestä löytyikin todella suuri hauki. Kannoimme sen korennoilla kotiin. Kala painoi 25kg !
Ennenkuin siirryin varsinaiseen kalastajan ammattiin, kesäaikaan rannalla ollessamme kalastimme myös rääpystä perheenkalaksi eli kotitarpeiksi. Rääpys oli sillin kokoinen kala ja aika mukavan makuinen. Talveksi sitä pantiin suolaan. Perheessä oli niitä yleensä sillitynnyrillinen suolassa talven varalle. Talvella ne liotettiin ensin vedessä ja kypsytettiin sitten keitinperunoiden päällä. Matalista vesistä saatiin myös tiheäsilmäisillä verkoilla "kortsaksi" sanottua, särjen kokoista ja näköistä ruokakalaa. Sitä pyydettäessä verkot laskettiin illalla. Yö vietettiin rannalla tulilla ja kuunneltiin tarinankertojia. Isäni Antti sai kerran kesäaikaan myös pitkäsiimasta kotirantojen läheltä yhdessä yössä 60 ankeriasta. Hän kertoi ankeriaiden joskus nousseen hernemaalle asti.
Lähimmän kotipiirin askareet tulivat lapsuudessa ensin minulle tutuiksi. Seuraavana olivat vuorossa maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyvät asiat ja samalla vähitellen myös laajemmalle alueelle levittäytynyt kalastuselinkeino. Kalastuksen varjoonsa jättämä maatalous oli oman perheeni osalta pienimuotoista. Lähinnä se vastaisi kai nykyistä luomuviljelyä. Karjanlanta oli yleensä ainoana lannoitteena. Pieniä ne pellot olivat myös. Peltotyöt jaksottuivat kalastuksen lomaan. Kevätkylvöjen aika ja syksyisten puintitöiden aika jättivät kuitenkin kalastuksen toissijaiseksi. Kevätkesällä olikin aikaa viljelysten hoitoon. Tuo aika ei ollut lohenkalastukselle otollista, koska kirkkaat päivät ja pohjolan valkeat yöt estivät lohia tarttumasta verkkoihin. Ne näkivät silloin verkon liinan ja väistivät sen.
Kun peltojen routa oli keväällä sulamassa, oli aika varustaa siemenviljaa kylvöä varten. Vähitellen lähdettiin kylvötöihin. Omaa hevosta meillä ei ollut. Peltotöitä varten sitä käytiin lainaamassa Simo Eevalta, Elisa Kiiskiltä tai Aune Revolta. Hevosen mukana seurasi yleensä myös karhi- eli risuäes tai väätti, niinkuin jossain päin Suomea sanotaan. Muita laitteita kylvössä ei käytetty. Myöhemmin saatiin käyttöön Hankmo -rautaäes. Viljeltyjä viljalajeja olivat oman karjan rehuksi tarkoitetut kaura ja ohra sekä leipäviljana ruis, joka kylvettiin tunnetusti jo syksyllä.
Viljan kylvö tapahtui käsin ja se oli suoritettava oikein, jotta saatiin tasainen kasvusto. Joka askeleella oli heitettävä kourallinen siementä ja sormetkin piti harittaa oikeaan aikaan, jotta siemenet olisivat levinneet riittävän suurelle alalle. Kylvö tapahtui heti äestyksen jälkeen, sillä apulantaa ei juuri käytetty, eikä sitä paljoa ollut kaupankaan. Tosin leipäviljaksi tarkoitettua ruista sentään lannoitettiin tuontiravinteilla. Syksyllä ruista kylvettäessä pelto lannoitettiin typpi -ja fosfaattipitoisella luujauholla. Seuraavana keväänä oraalla oleva ruis sai apulannaksi Chilestä tuotua linnunlantaa eli guanoa. Siinä oli myös runsaasti typpeä. Muutoin riitti karjanlanta. Omat kylvötyömme saattoivat välillä viivästyäkin, koska jouduimme odottamaan hevosen saantia. Lisäksi pienten peltokappaleidemme pitkät keskinäiset etäisyydet viivästyttivät työtä. Lopulta peltotöiden valmistuttua oli rauhallisempaa aikaa ja voitiin keskittyä kuhan siimakalastukseen. Heinänteko sen kuitenkin vähän sotki. Heinää tai apilaa ei siihen aikaan vielä juuri kylvetty, vaan sitä keräiltiin keskikesällä karjalle talven varalle niityiltä ja kuivattiin riukutelineessä eli haasiassa. Näin kuivunut heinäsato varastoitiin kotisarajaan tai Obotassa olleeseen toiseen sarajaamme, josta haettiin talvella kuorma toisensa jälkeen. Loppukesällä rukiin alkaessa ensimmäisenä viljalajina valettua ja valmistua, lähdettiin sitä korjaamaan. Niitto tapahtui yleensä sirpillä tai myös viikatteella. Ruis kuivatettiin sitten kahdestatoista lyhteestä rakennetuissa kuhilaissa. Ohran ja kauran korjuu oli myöhäisempää, eikä niiden sadon laatu ollut niin tärkeä kuin rukiilla, koska sato käytettiin rehuksi. Ohra kuivattiin kymmenen lyhteen "otrakymmenikössä" ja kaura viiden lyhteen "kauraviisikossa" . Koska meillä ei ollut omaa riihtäkään, jouduttiin kuivuneen viljan riihipuintia myös odottamaan, joskus pitkäänkin. Saimme käyttöömme "harjuloisten" eli Kiiskien riihen, kun he olivat oman satonsa puineet.
Kuivat lyhteet säilytettiin välillä puintia odoteltaessa kymmenien lyhteiden kasassa, eli "närtiessä" oljilla peitettynä joskus kuukausiakin. Marttinan kylän takana olleelta, Hyytiöiltä ostetulta pelloltamme saimme sadon kuljetettua vasta maan jäädyttyä, koska sieltä kolmen kilometrin päästä johtava tie oli yleensä sulaan aikaan kovin upottavassa kunnossa. Näin ollen sato puitiin joskus vasta talvella.
Sadonkorjuuseen saatiin riihipuinnin lisäksi lopulta nopeampi vaihtoehto, kun Saaroisten Osuuskassa osti puimakoneen, vuokraten sitä halukkaille. Koneen käyttäjänä oli Tahvo Haapsaari ja käyttövoimansa se sai kuulamoottorista. Rehuviljan sato varastoitiin navetan yhteyteen. Leipävilja eli ruis vietiin melko pian puinnin jälkeen myllyyn. Alkuun jauhatus tapahtui vain Myöhästen omistamassa Salmen myllyssä, joka oli Koselan kylän kohdalla Viisjoessa toimiva vesimylly. Sen käyttäjänä toimi Martelius. Myöhäsillä oli myllyn yhteydessä myös vesivoimalla pyörivä generaattori, joka tuotti sähköä lähikyliin. Sieltä saimme 1930-luvulla myös kotiini valaistusta varten tarvitsemamme yksivaiheisen sähkön lähimuuntajan kautta.
Myöhemmin tuli käyttöön toinenkin, Ludvig Kiiskilän hoitama mylly Kivikonmäellä. Se oli kuulamoottorikäyttöinen. Kun vilja oli syksyllä saatu korjattua pelloilta, sarat kynnettiin yksisiipisellä hevosauralla. Ensin oli saatava ruismaat kuntoon, jotta siemenet ehdittiin saada kylvöön ja oras ehti pintaan ennen hallojen tuloa. Kyntötöiden piti kokonaisuudessaan olla valmiit lokakuun puoliväliin mennessä, sillä sen jälkeen tulivat pakkaset.
Lapsuudesta mieleen on jäänyt aikuisten arkielämän kiireettömyys. Silloin "ukoilla" oli aikaa pelata rantakivillä korttia ja kertoa meille lapsille juttuja. Nuoruusvuosina muistoihin tuli mukaan kiire - tuskin oli aikaa edes rantautua, kun jo piti joutua kotiaskareisiin, peltotöihin. Oliko kyseessä oman maailmankuvan muuttuminen lähemmäs todellisuutta, vai johtuiko se laajemmalti maailmalla tapahtuvista muutoksista - siirryttiin "kiireiseen nykyaikaan" - kuka tietää.
Vähitellen, iän kartuttua tarpeeksi tuli siis aika lähteä itse kokemaan, mitä kalamatkojen hohto oikein oli; tuntikausia veneen teljolla istumista, suuntimista ja pyydysten etsimistä. Kylmyyttä sai tuntea suurimman osan vuotta ja myrskytkään eivät olleet harvinaisia. Purjeet olivat saaneet avukseen moottorin, joka nopeutti matkantekoa, mutta vaati myös oman huoltonsa. Luonnonvoimat tuottivat epävarmuutta. Selviytyminen myrskyssä ilman saarten suojaa oli kokemisen arvoinen, oli veneessä sitten saalista tai ei.
Vuotuinen ajankierto määräytyi kalastuksen mukaan. Välttämättä se ei ollut vain uuvuttavaa saaliiden perässä kulkua, sillä joskus joudettiin kalasta tultua kiehauttamaan "tsaikat" rannalla ja kuuntelemaan vanhoja tarinoita. Näin siirtyivät edellisten sukupolvien kokemukset eteenpäin. Välillä menneisyyden lumo vei melkein mukanaan.
Ennen vallankumousta ja Suomen irtautumista Venäjän yhteydestä liikenne Laatokan yli oli ollut vilkasta. Myös Venäjän puoleisilta rannoilta saattoi tulla kalastajia Metsäpirtin edustalle pyyntiin. Vanhat kyläläiset kertoivat kansasta, joka tuli meren toiselta puolelta ilmeisesti Olhavanjokea pitkin joka kevät Kannaksen rannikolle, lähinnä Etelä-Laatokalle kalastamaan ja hylkeitä pyytämään. Näin oli tapahtunut kuulemma ikimuistoisista ajoista saakka. Tuota kansaa sanottiin touskeiksi. Purjeveneisiin oli otettu mukaan myös perheet. Koko kesäkausi elettiin veneissä, joissa lapsetkin syntyivät. Syksyllä lähdettiin taas kohti tuntematonta kotiseutua. Touskeilla oli vanhaa pyyntikulttuuriin liittyvää perimätietoa. He olivat vihaisia suomalaisille, jolleivät nämä kokeneet pyydyksiään riittävän aikaisin aamulla. Hylkeet ehtivät näet lähteä ruokailemaan ja repivät verkkoja oppiessaan paulaa pitkin kulkien etsimään niihin tarttuneita kaloja.
Myös Inkerin puolella touskit tunnettiin. Kerran myrskyn jäljiltä Inkerin Miikkulaisiin (Nikuljasy) rantauduttuamme totesivat kyläläiset meidät nähdessään:
" Myö luultii, jott touskit tulloo, mutt' näitähä nämä on Sakkola miehii ".
Neuvostovallan aikana touskeja ei enää näkynyt. Jotkut arvelivat heidän olevan Tverin karjalaisia tai vepsäläisiä. Joka tapauksessa he olivat suomensukuisia. Touskit mainitaan myös Inkerin Sivistysseuran julkaisussa. Kirjallisten mainintojen mukaan kävivät vanhoina aikoina Laatokalla kalastamassa Peipsijärven ympäristössä asuneet virolaiset. Ehkä eri yhteyksissä saatettiin käyttää tietystä kansallisesta kalastajaryhmästä erilaisia nimityksiäkin. Minun kalastajavuosinani purjehtivat Laatokalla suomalaisten lisäksi inkeriläiset, aunukselaiset ja myös 'isovenäläiset' kalastajat jossain määrin. Kalastajien lisäksi myös muita vesilläliikkujia Laatokalla risteili. Jotkut vanhat metsäpirttiläiset muistivat kertomuksen salaperäisestä purjealuksesta Saaroisten rannalla. Tarkkaa tapahtuman ajankohtaa ei ole tiedossa, mutta mahdollisesti kyseessä saattoi olla heti Venäjän vallankumousta seurannut aika. Rannallaolijat olivat nähneet Saunaniemen läheisyydessä, suojan puolella kesällä eräänä päivänä ankkurissa olleen todella hienon näköisen purjealuksen monine purjeineen, jotka olivat samettimaista kangasta. Tästä oli lähdetty kertomaan kylälle. Kun rantaan oli taas palattu, oli alus kadonnut.
Saaroisista purjehdittiin myös Laatokan idän- ja etelänpuoleisille vesille ennen Suomen itsenäistymistä, niinkuin oli tehty jo ikimuistoisista ajoista lähtien. Vaikka valtioiden välisiä rajojakin oli välillä ollut, ne olivat Laatokalla vain veteen piirrettyjä viivoja ja vailla rajavalvontaa kalastajat kulkivat vapaasti koko järven alueella.
Kerrotaan Tahvo Hyytiän [] sekä enojeni Yrjö ja Tahvo Suikkasen [1898041501] nuoruudessaan tsaarin aikaan kerran kalamatkallaan menneen saalistaan kauppaamaan Olhavanjoen suulle, Laatokankaupunkiin. Tahvo Hyytiä ja Yrjö-eno [1888052801] olivat jääneet pelaamaan venäläisten kanssa korttia. Tahvo-eno oli nuorimpana määrätty lähtemään pirtunhankintamatkalle. Tämä edellytti joen ylittämistä, mihin tarkoitukseen Tahvolla ei ollut venettä. Hän oli kuitenkin löytänyt risan veneenpuolikkaan, jolla oli jotenkuten saanut ostosmatkan suoritettua.
Tsaarin aikaan Saaroisten kalastajat tekivät usein kalanmyyntimatkoja tuolle Etelä-Laatokan alueelle. Tuossa yhteydessä oli usein tapana ostaa Laatokankaupungista säkillinen satoisana pidettyä venäläistä mustaa kauraa siemenkauraksi. Paluumatkalla oli taas nautiskeltu tuliaispirtua. Kaupankäynti onnistui, koska kalastajilla oli riittävästi kielitaitoa.
Purjehdukset Pietariin olivat ennen rajan sulkeutumista erityisessä suosiossa. Jokainen, jolla oli vähänkin purjehduskelpoinen alus, lähti sinne kaupantekoon. Reitti vain piti tuntea. Matalan Etelä-Laatokan hiekkasärkät tulivat tutuiksi. Kalastusveneet sopivat matalakölisinä näille matkoille melko hyvin, vaikka olivatkin ehkä hitaita. Mutta kiirettäkään ei välttämättä ollut noihin aikoihin. Nevansuulle tultaessa haittana olivat Koskinan hiekkasärkät. Nevalla, joka oli pituudeltaan noin 75 kilometriä, ei aina voinut käyttää purjeita heikkojen tai epäedullisesta suunnasta tulevien tuulten takia. Oli turvauduttava airoihin, kun kuljettiin Nevan päästä päähän Pietariin asti. Jokimatka tapahtui hitaasti ja usein vielä odoteltiin veneessä matkan varrella, kun joku oli lähtenyt tiedustelemaan etukäteen kaupungin hintatasoa, jottei tavaroita myytäisi alihintaan. Pietariin oli joskus viety kaloja ja muitakin maataloustuotteita myös veronmaksuksi maanomistajille.
Myös maitse, hevoskyydillä tehtiin Pietarinmatkoja. Ainakin heinää ja maitoa vietiin sinne myytäväksi. Monet sanoivatkin: " Ko vei maijom Pietarii, rahhaa tull' ko jäitä". Maidon kuljetus tapahtui maitotonkissa eli kuksinoissa. Matkan päätepiste oli yleensä Pietarin Heinätori, joka oli monille metsäpirttiläisille tuttu. Sinne johti tie Raudun pitäjän lävitse. Rajanylityspaikka oli Raudun Sirkiänsaaren kylässä. Sen jälkeen kuljettiin Lempaalaan kuuluvan venäläisen Toserovan kylän kautta. Matka ei aina ollut vaaraton. Maantierosvojakin saattoi kohdata. Ensimmäistä vastaan tullutta Pietarin esikaupunkialuetta miehet sanoivat Roskamäeksi. Päätepisteenä oli yleensä Heinätori, joka on nykyisin kai Linnean tori. Siellä maalaiset saivat myydä tuotteitaan. Torilla olivat säännöllisesti myös hevosmarkkinat.
Talvisin venäläisten viettäessä laskiaista, monet lähtivät hevosineen ja parhaine rekineen 'maaslitsanajoon' kyyditsemään pietarilaisia. Rekiajelut olivat muotia. Niistä sai hyvän palkkion. Joskus rekeen saattoi unohtua arvoesineitäkin. Aaro Hyytiän [] rekeen jäi venäläisen herran arvokas kultakello, mikä saattaa vieläkin olla Pohjanmaalla tallessa.
Pietari oli vetänyt jo 1700-luvulla suomalaisia töihin. Nevansuun kaupungin vetovoima Karjalasta jatkui voimakkaana autonomian aikana. Pietariin oli totuttu menemään lahjoitusmaaherrojen käskystä ropottiin eli suorittamaan veroa työnä etenkin rakennuksilla. Ropottimatkat saattoivat olla alkusykäyksenä sille kansanomaiselle kaupalle mitä Karjalasta käytiin Pietariin aina vuoteen 1917 asti. Rahdinajo Pietariin ja erilaisten tavaroiden ja tuotteiden myynti sekä niiden hankkiminen ja valmistaminen olivat erityisesti Kannaksen taloudessa tärkeä tekijä. Maanviljelyksen riutuessa nämä alunperin sivuelinkeinot muodostuivat usein pääasialliseksi tulonlähteeksi.
Tätä voisi verrata Vakka-Suomen muinaisen Kalanti-väylän vesien varsilta Upplannin seudulle ja erityisesti Tukholmaan tapahtuneeseen talonpoikaiseen kaupankäyntiin.
Pietariin vietiin melkein kaikkea mahdollista tavaraa: halkoja, rakennuspuuta, kiviä, hiekkaa, käsiteollisuuden tuotteita ajokaluista savipotteihin, heiniä, sekä elintarvikkeita maan, metsän ja veden antimista karjataloustuotteisiin. Kalat ja maito kuljetettiin siis tuoreina Pietariin. Oman erityisen vientiartikkelin muodostivat käytöstä poistetut rätit ja säkit, joita rätinajajat olivat keräilleet kaukaakin Suomesta ja joista maksettiin hyvä hinta paperiteollisuuden tarpeita varten.
Kannakselaisille rahtimiehille tulivat tutuiksi Pietarin myynti- ja kaupantekopaikat, ruoka- ja majapaikat ja pietarilainen kaupunkimaailma. Monet kävivät kausiluonteisesti työssä Pietarissa, kuten lumenajossa, laskiaisajossa tai olivat muuten vain ajureina ja naiset saattoivat jäädä kyökkipiioiksi.
Näitä suomalaisia renkejä ja piikoja löytyy Gogolin pietarilaisnovelleista. Venäläiset kauppatavat tulivat 'Pietarmiehille' tutuiksi 'natsaijuineen' eli voitelurahoineen, 'litkoineen' eli harjakaisineen ja pikku vilppeineen. Salakuljetus eli 'kanterpantin veto' oli hyvin yleistä. Takaisin tullessa Pietarin kävijöillä oli teetä, kahvia, sikuria, sokeria, siirappia eli 'puatrakkaa' ja tupakkaa. Muina tuliaisina saattoi olla 'kauriskoita' eli piparkakkuja, 'paraskirippuja' eli naruun ripustettuja rinkelikimppuja, ryssänlimppuja, 'puolpielaita' eli sekaleipää tai 'pulkkaa' eli junttapullaa ja 'siemvoita'. Tumma siemvoi oli auringonkukkaöljyä ja vaalea taas pellavansiemenöljyä.
Kaikkea ei Suomeen kuitenkaan saanut tuoda. Lihatuotteiden tuominen oli kielletty. Pietariin suuntautuneessa kaupankäynnissä moni kannakselainen oppi auttavasti kauppavenättää. Mieleeni on jäänyt venäläisvaikutteina myös viikonpäivien nimet, joita lapsuudessani usein kuulin: "montai, tiistai, ensmäine päivä, toine päivä, kolmas päivä, peätnitsa ja suovattan".
Pietarilaisvenäläistä ruokakulttuuria ja sanastoa kulkeutui runsaasti Kannakselle, puhumattakaan tarinoista, jotka kertoivat ihmeellisestä maailmankaupungista.