Laatokka muodosti mahtavat ja välillä pelottavatkin puitteet kalastajille, minkä sain jo varhain kokea. Kalastajan ammattiin siirryin 14-15 -vuotiaana, jolloin paimenen tehtävä jäi Eino -veljelleni. Tapana oli, että perheen poikien vartuttua joku heistä jatkoi isän työtä kalamiehenä jonkun toisen jäädessä 'kotmieheksi' huolehtimaan peltotöistä ja karjanhoidosta naisten kanssa. Kaikilla taloilla ei ollut mahdollisuuksia käyttää kalastuksessa ja maataloustöissä renkejä.
Ennenkuin meillä oli omaa isovenettä, kalastin yhden kauden 'harjuloisten' eli naapurissa asuneen serkkuni August Kiiskin [19060223ki, talo 3030] ja tämän serkun Juho Kiiskin [1908121402, talo 3031] kanssa Augustin veneellä. Pojat olivat minua vanhempia ja vähän elämää kokeneempiakin. Omia verkkoja minulla oli silloin noin 20 kpl. Tauno Peltoselta [] venekunta sai lainaksi 20 verkkoa lisää. Peltosen kanssa tehtiin 'kahapyytö'-sopimus eli puolet saalista luovutettiin verkkojen omistajalle ja puolet jäi meille. Peltonen ei ilmeisesti ikänsä ja terveytensä puolesta enää kalastanut. Nuo lainaverkot jäivät lopulta Jalajan riviin eli Jalajan saaren vesille myrskyn saaliiksi.
Tuo kesä ja syksy ehkä vuonna 1928 tai 1929 oli kalastuksen opettelua minulle. Ennen kuin minä tulin venekuntaan mukaan, August ja Juho olivat alkuun kalastaneet siian kudun alkaessa Takamatalan seutuvilla Venäjän puolella eteläisillä vesillä. Siian kutu alkoi aina Etelä-Laatokalta matalien vesien jäähtyessä siellä ensimmäiseksi jo alkusyksyllä. Myöhemmin koitti pohjoisempi, syvempien vesien Konevitsan kutu loka-marraskuulla, jolloin minäkin tulin Augustin ja Juhon kaveriksi. Tukikohtanamme oli Roduskoin lahti Konevitsan saaren itärannalla, jossa asuimme luostarin majassa, maksaen vuokraa siitä. Konevitsan kudun loputtua ja siikojen siirryttyä entistä pohjoisemmille kutuvesille, me siirryimme niiden mukana Jalajan saaren lähivesille. Tuolla alueella kalastaessamme opin Aadolf Kurikalta [], kuinka pyydetään syvän veden valantka-siikaa, josta käytettiin myös valamka-nimeä (Valamon siika). Jalajan saarella oli asuntonamme autio mökki, joka ei kuulunut luostareille. Saari oli lähes puuton. Muutama koivu sieltä taisi kyllä löytyä.
Kuva 15. Kalastajille tuttu Verkkosaari Heinäsenmaan kaakkoispuolella vuonna 1996. (Pentti Ahtiainen)
August [19060223ki] ja Juho olivat tuttuja myös Jalajasta mantereen suuntaan sijaitsevalla suurella Heinäsenmaan saarella, jossa kävimme sillä kaudella usein. Yövyimme siellä kerran. Pojat tunsivat saarelta tyttöjäkin. Joku heistä kävi Augustin luona Saaroisissa myöhemmin kyläilemässä. Kerran Vossinoin saaren satamassa ollessamme meitä pyydettiin myös vierailulle Heinäsenmaahan. Kalastaja Kukon n. 20 - 25 -vuotias tytär neuvoi meitä perille kotisatamaansa. Pahimmassa kohdassa oli kolme luotoa, jotka olivat matala Emäntä, sen takana kivikkoinen ja korkeampi Isäntä sekä Kukkaroloukku. Satamaan tultaessa oikealla reitillä oltiin, kun . . .
"Isännän munat on Emännän pääll' - ja Kukkaroloukku on lonkalla."
Kuva 16. Kukon kalastajaveljekset Heinäsenmaasta.
Se kesä ja syksy jäi mieleeni elämäni muutosvaiheena. Nuoruus oli alkanut ja jäänyt pian myös taakse, kun piti siirtyä raskaaseen kalastajan ammattiin. Nuoruuden huveihin piti kuitenkin välillä myös päästä. Rippikoulun käyminen oli tässä kai eräs virstanpylväs. Sen jälkeen saattoi käydä tansseissa ja muissakin riennoissa. Kirkossakäynnit jäivät sitten muutoin vähemmälle. Joulukirkossa muistin yleensä käydä kotiseurakunnan kirkossa, kun vain olin maissa.
Metsäpirtin kirkkoherrana toimi pitkään rovasti J. K. Sakkinen. Myös “maan äidin“ Sylvi Kekkosen isä, rovasti Uino toimi aikoinaan Metsäpirtissä.
Kuva 17. Metsäpirtin kirkko 1930-luvun alkupuolella.
Metsäpirtin nuorilla oli tapana kokoontua heinäkuun 1. sunnuntaina kirkolle, jolloin oltiin mukana jumalanpalveluksessa. Sen jälkeen oleskeltiin siellä yhdessä vapaamuotoisesti koko iltapäivä. Tuota päivää sanottiin 'kihupyhäksi'. Myöhemmin Metsäpirttijuhlat on usein sijoitettu juuri tuohon ajankohtaan. 'Taipaleen olympialaiset' eli yleisurheilukilpailut olivat myös perinteinen, nuorten suosima kesätapahtuma. Nuoruuden jännittäviin asioihin kuuluivat myös 'Paukun Pekkolan kummitukset', eli eräässä riihessä keskellä yötä tapahtunut puiminen, josta yritimme ottaa selvää. Nämä taisivat kylläkin olla siellä asuneen Albert Hinkkasen [] metkuja !
Ensimmäisen kalastuskesän ja syksyn jälkeen minut huolittiin jo vanhempien miesten kalastusporukkaan. Olin jatkossa mukana lyhyen aikaa Kaapre Torikan venekunnassa ja sitten Liisa-tätini [1890052101] miehen Tuomas-Taavetti Hyytiän [1875121701] purjeveneessä yhdessä isäni kanssa. Myöhemmin hankimme kyllä omankin veneen.
Kuva 18. Kalastaja Tahvo Myöhänen purjehtimassa poikansa kanssa Saaroisten edustalla vuonna 1920.
Kalastajanurani alkuaikojen purjeveneet olivat tyypillisiä Laatokan avovesien kalastajien köliveneitä, joita olen joissakin yhteyksissä kuullut kutsuttavan saimaksi tai soimaksi. Kotikylässäni tuota nimeä ei käytetty. Nimi tunnettiin ehkä paremmin Pohjois-Laatokalla. Kun moottorit tulivat käyttöön, köli ei enää ollut yhtä oleellinen veneen osa, kuin aiemmin. Venemalli muuttui siten ehkä vähän.
Tuomas-Taavetin vene oli Laatokan mallinen, 11 metriä pitkä, 2,5 - 3 metriä leveä ja noin 1,3 metriä korkea, kaksimastoinen kahvelipurjein varustettu puuvene, jossa oli vanhojen purjeveneiden tavoin keulapuolella suora köli. Veneen keula- ja peräpuut kaareutuivat sisäänpäin, eli perä ja keula olivat vähän 'kippurassa'. Ne nousivat jyrkemmin kuin lyhyemmässä Laatokan veneessä.
Takapurje oli etupurjetta pienempi ja vahvempi. Maston ja poikkipuun välillä käytettiin purjeen pingottimena viistopuuta eli varpaa. Myrskyssä otettiin etupurje alas ja vaihdettiin takapurje eteen. Matalaan rantaan tultaessa molemmat purjeet laskettiin alas ja vene vedettiin kölin takia perä edellä kivien välissä olleiden telojen, eli 'rohottien'päälle.
Kuva 19 ja 20. Veneet lähdössä Valkeanenästä.(Filemon Kuoppa)
Purjeet oli ommeltu kotona paksusta puuvillakankaasta eli palttinasta, 'Vaasan kyllästetystä'. Ompelusta huolehtivat naiset. Kangaskaistaleiden liitoskohdat tehtiin huolellisesti päällekkäin ommellen eli kestävin katesaumoin. Vanhoista purjeista tehtiin kalastusesiliinoja eli parvoja, jotka vielä kyllästettiin öljyssä.
Vanhimpia Laatokalla käytettyjä purjealuksia olivat uiskot, jotka olivat kevyitä mastoin varustettuja soutuveneitä. Sana uisko tarkoittaa käärmettä. Seuraavia Laatokan purjealuksia olivat lotjat sekä kuutot, jotka olivat raskaampia, myös soutamiseen soveltuvia tavarankuljetusaluksia. Saima kehittyi suurimmista karjalaisista meriveneistä ja se oli ainoa 'kotoperäinen' purjealus Laatokalla. Muut Laatokalla käytetyt purjealukset oli tuotu malleina muualta, joskin niitäkin sopeutettiin aikaa myöten järven epävakaisiin sääoloihin. Laatokan saiman tyypillinen piirre oli sen pohjan muoto. Aluksen pohja oli levitetty tasaiseksi, keskikohdasta emäpuutakin alemmaksi. Sen ylin laidelauta rakennettiin usein ulospäin kaartuvaksi, mikä ohjasi aallot takaisin mereen. Molemmissa päissä tai vain keulassa oli pieni tasakattoiseksi katettu kansi. Peräkantta sanottiin kormuksi. Lyhyt ja matala puuköli sijoitettiin keulaan, jolloin kulku oli edelleen vakaata ja alusta voitiin myös vetää perä edellä rantaan. Tällainen muotoilu oli eduksi laitamyötäiseen myötä- ja sivutuuleen purjehdittaessa. Vastatuuleen purjehtiminen oli tällaisella aluksella tavallista vaikeampaa, minkä vuoksi sopimattomien tuulien takia jouduttiin joskus odottamaan maissa viikkojakin. Leveäpohjainen, lyhytkölinen alus kulki hyvin matalissa vesissä ja rantautuminen onnistui ilman satamaakin.
Kerrotaan, että ennen varsinaisen laivastonsa perustamista Pietari Suuri käytti Laatokan mallisia veneitä. Tällaiset veneet olivat kuulemma käytössä Riilahden taistelussa. Ne oli vedetty Hankoniemen yli ruotsalaisten selustaan. Pietari oli nuoruudessaan ollut laivanrakennusopissa Hollannissa tarkoituksenaan perustaa oma laivasto. Hän etsi sopivaa alusta Laatokan ja Suomenlahden oloihin. Tämä tapahtui lopulta yhdistämällä hollantilaisen kaljaasin ja Laatokan vanhojen purjealusten ominaisuuksia. Tuloksena oli matalakölinen laatikkomaisen leveä ja tasapohjainen galjotta. Se soveltui käytettäväksi matalissakin Etelä-Laatokan vesissä. Tavaraa siihen mahtui enemmän kuin saimaan, mutta vastatuuleen meno oli tehotonta. Alus oli täysin katettu. Vastaavantyyppinen, mutta kolmimastoinen purjealus oli riika.
Hukkari oli kolmimastoinen, galjottaa suurempi purjealus, jonka esikuvan taas Laatokan veneenrakentajat olivat saaneet Pietari Suurelta. Näin käytiin siis vuoropuhelua kansan ja tsaarin välillä.
Moottorien aikakauden tultua saima menetti puhdaslinjaisuuttaan. Siitä muunneltiin moottorivenemalli. Isäni Antti hankki yhdessä äitini veljen Yrjö Suikkasen [] kanssa uuden veneen muistaakseni vuonna 1933 vähän yli 6000 mk:n kauppahinnalla. Veneen oli rakentanut Martti Peltonen [] ja se ostettiin Juho Peltoselta [], joka sodan jälkeen asui Valkkimerellä Uudessakaupungissa. Koska vene oli tarkoitettu pääasiassa moottorivoimin kulkevaksi, sen perä ei ollut yhtä virtaviivaisen suippo, kuin purjeveneessä. Näin saatiin lastille paremmin tilaa leveään perään. Muutoin malli oli kuitenkin vanhaa perua mittoja myöten. Veneen kestävyyden kannalta tärkeää oli, että se oli tervattu kunnolla ja että terva oli oikeanlaatuista:
Veneenrakentajia Metsäpirtissä olivat Martti Peltosen [] eli "Suur-Martin" lisäksi Juho Peltonen [], joka oli myöhemmin naapurinamme Uudenkaupungin Sundholmassa, sekä Metsäpirtin Taipaleessa asunut Lylander.
Kuva 21. Juho Peltonen [] rakentaa Timofejefféille venettä Saaroisten tien risteyksessä 1930-luvulla. Taustalla näkyvät Kiiskilän rakennukset oikealta vasemmalle: Simo Eevan eli "Mone Simon" (Salomon Eevan pojan) riihi, joka oli tehty Inkerin hirsistä. Edelleen vasemmalle edeten näkyvät saman talon saraja, josta vas. kujarakennus eli navetta ja puiden välissä saman "Mone Simon" asuinrakennus. Seuraavana on "Parkkuse naisii kuja" eli Aune Revon ja Elisa Kiiskin navetta, samojen naisten riihi ja Laatokan vanhalla rantapenkalla häämöttävä Matti Kiiskin eli "Uko Matin" talo (eri Matti, kuin lähinaapurimme).(kuva Filemon Kuoppa)
Kuva 22. "Kolaloist" eli Timofejeffít laskevat vesille edellisen kuvan venettään kalasataman rannassa. Taustalla Peltosten ja Hyytiöiden kalakellarit. (Filemon Kuoppa)
Kuva 23. Kuvan 21 veneenrakennuspaikka kesällä 1996. (Pentti Ahtiainen)
Uuteen veneeseemme tuli Vaasassa valmistettu 15 hv Vikström-moottori. Silti purjeetkin olivat käytössä. Tällä veneellä kalastin isäni sekä enoni Yrjö Suikkasen eli "Jurkan" kanssa sotaan saakka. Sillä aloitin myös sodankäyntini. Kalastustukikohtanamme toimi niemen suojassa sijainnut Saunasaaren satama, jonka läheisyydessä oli myös kalasaunamme saaliin säilytystä ja verkkojen savustamista varten. Veneet jouduttiin aluksi vetämään maihin, mutta tilanne helpottui 1930-luvulla, Suomen valtion rakennuttaessa Saaroisten Saunaniemen kalasataman 560-metrisine aallonmurtajineen. Tätä ennen tuhoutui rantaan vedettyjä veneitä aika ajoin kovissa myrskyissä.
Isoilla veneillä ei voinut kalastaa yksin. Tarvittiin kaksi tai mieluimmin kolme miestä laskemaan sekä nostamaan pyydyksiä, päästelemään kaloja ja hoitamaan purjeita tai moottoria nopeuden ja kulkusuunnan säätelemiseksi, jotta verkot saatiin hoideltua tuulen yläpuolelta. Oli pakko olla yhteistoiminnassa, jotta voi harjoittaa ammattiaan edes jotenkin turvallisesti. Voisi sanoa, että kalastus antoi suotuisan maaperän sosiaalisten taitojen kehittymiselle erityisesti miesten keskuudessa. Lapsuudessa jo seurattiin monestakin syystä kalastajien, usein oman isän toimintaa. Kun asiat oli hyvin omaksuttu, niiden mukaan elettiin vielä vanhuudessakin. Jotkut vanhuusiän saavuttaneet kalastajat lähtivät edelleen joka aamu eväskontteineen rannalle, vaikkeivät enää veneeseen pystyneetkään kapuamaan.
Kalastusvenekuntien miehet vaihtuivat välillä. Mitään kiinteitä yhtiöitä ne eivät olleet. Suuret veneet ja kalliit pyydykset, kuten nuotat ja isot rysät olivat yleensä yhteisiä, osakkaiden toimiessa yhdessä.
Usein lähinaapurit tai sukulaiset kalastivat samalla veneellä. Vaihdoksia venekunnan kokoonpanossa tapahtui yleensä, kun isovene rapistui purjehduskelvottomaksi tai joku kalastaja tuli vanhuusikään. Olot vesillä olivat välillä ankarat ja ennenaikaisia sairastumisiakin tapahtui. Ammatti siirtyi silti isältä pojalle. Näin jouduin itsekin kalastajan ammattiin.
Olin alkuun isäni opissa, hänen ja Yrjö -enon kanssa yhdessä kalassa. Vitsa oli väännettävä nuorena ja niin enokin ehkä hieman isäni ja äitini vaikutuksesta kelpuutti minut, sisarenpoikansa eli "Aken Arvin" omaan venekuntaansa jo rippikouluiässä. Vaikka Yrjö oli luonteeltaan vähän isääni kulmikkaampi, sai isäkin kyllä sanansa sanottua. Veneessä käyttäytymiselle nuo vanhemmat miehet asettivat omat sääntönsä. Siellä ei saanut viheltää eikä pitää kovaa ääntä. Myöskään kiroiluun ja tarpeettomaan veneessä seisomiseen ei hyvällä suhtauduttu. Kuitenkin isäni välillä lauleskeli omaksi ja muidenkin iloksi. Se ei tuntunut ketään häiritsevän. Isälläni oli kyllä parempi lauluääni, kuin minulla ! Vielä viimeisinä vuosinaankin Sundholmassa asuessamme hän oli äänestään vähän ylpeäkin. Kohtalokkaan sairauden tultuakin hän vielä totesi: "Mite miul voip keuhkotauti olla, ko'mie voin viel laulaaki ?" Kalastajan piti kai käyttää vähän kaikkia lahjojaan saalista narratakseen.
Kalamatkoilla isäni tehtävänä oli yleensä huolehtia, etteivät korkkien narut sotkeentuneet. Reumansa takia hän ei pystynyt kunnolla irrottelemaan kaloja verkosta. Silti isäni jatkoi kalastusta viimeisiin elinvuosiinsa saakka, Metsäpirtistä lähdön jälkeen tosin vain kotitarpeiksi Savossa ja Uudenkaupungin maalaiskunnassa.
Veljeni Eino [1917051301], joka yleensä hoiti paljolti peltotyöt, oli myös välillä kalastamassa uudella veneellämme, joka jäi kiinnitettynä Saunasaaren aallonmurtajaan lopullisesti marraskuussa 1939.
Kuva 24. Eino Antinpoika Ahtiainen.
Enoistani kalasti vakituisesti Tahvo Suikkanen. Oltuaan muutaman vuoden Tommolan kylässä Hyytiöillä renkinä, hän naimisiin mentyään muutti rantatien varrelle, rakentaen uuden talon Jalmari Taurénilta Apsulan tien varrelta hankkimalleen maa-alueelle vähän ennen sotaa. Tuossa vaiheessa Tahvo myös kalasti ammatikseen Muoselan Taavetin eli Daavid Hatakan kanssa. Nuorin enoni Eino oli myös vuosia kalastajana. Enojeni eli Suikkasten sekä kummisetäni Tuomas-Taavetti Hyytiän [1875121701] kautta välittyi minulle myös suuri osa kalastusperinteestä. "Purjehdusopin aakkoset" omaksuin Torikan kanssa kalastaessani.
Kalastus Laatokalla jatkui vielä vuosia ilman, että sodan uhkasta oli pahempaa aavistusta. Valmistauduin tuolloin 1930-luvulla, noiden yhdeksän vuoden aikana lukemattomina aamuina lähtemään kotoani kalamatkalle. Viikonloppukaan, lauantai tai sunnuntai eli "peätnitsa ja suovattan" eivät nekäkään aina tuottaneet helpotusta tässä asiassa.
Yleensä kalaan oli lähdettävä aamulla neljän aikoihin muun perheen usein vielä nukkuessa. Ainoana varusteena mukaan tuli eväsreppu, kaiken muun odottaessa rannalla kalasaunalla. Kotini porraskivellä seisten sain ensimmäisen tuntuman päivän säähän. Vesillä liikuttaessa oli tärkeää tietää tuleva sää. Tämä perustui näppituntumaan, koska siihen aikaan varsinaisia sääennusteita ei vielä annettu, vaikka valtakunnallinen radioverkko olikin jo olemassa. Radioita Saaroisissa oli Inkisellä ja Taurénilla myöhemmin. Niistäkin naiset kävivät kuuntelemassa vain sunnuntain jumalanpalveluksen. Aamuisin ei aikaa kulunut sanomalehden lukuunkaan. Olimme tilanneet vuosia Maakansa-nimistä lehteä, joka tuli osuuskauppaan nimellämme määräpäivinä. Sieltä se piti aina noutaa. Aika usein oli joku naapuri ehtinyt jo lainata lehden, ennenkuin me saimme sen luettavaksemme. Tästä tuli sanomista. Sääasioista ei lehdissä kuitenkaan niihin aikoihin juuri kirjoiteltu. Aamuhetkeen tiedotusvälineet eivät siis vaikuttaneet.
Kuva 25. Pentti Ahtiainen porraskivellä kesällä 1996.
Kun lähdin liikkeelle kotoa kohti rantaa, olivat naapuritalot vielä hiljaisia. Oikealla oli enoni Salomon Suikkasen [1900010101] harmaa talo [3032]. Salomon eli "Muon" kalasti myös yhteen aikaan appensa Paavo Ahtiaisen kanssa. Niinä aamuina hän lähti samoihin aikoihin kohti rantaa. Muutoin eno harjoitti 'kotmiehenä' maataloutta.
Edessäni tien vastakkaisella puolella oli Kaapre Torikan haka sekä Suikkasten yhteinen haka. Maisemaa hallitsi tuolla suunnalla harvahko 6-7 -metrinen lepikko, joka oli harmaaleppää. Torikka asui Tommolan kylässä. Hänen kanssaan kalastin alkuun, purjeveneiden aikaan.
Lähdin polkupyörällä 'Kujasia' pitkin ajaen kohti Saunasaaren rantaa. Salomon -enon jälkeen nousin Riihenperän petäjän kohdalla loivasti harjulle eli "harjuloisii" mäelle, jonka molemmilta puolilta alkoi pelto. Vasemmalla erkani tie etäämmälle, Juho Kiiskille [1908121402, talo 3031]. Hän asui siellä jonkin matkan päässä osittain metsän takana alkuun vanhempiensa kanssa ja sitten vaimonsa Agnesin kanssa. Heillä oli vähän peltoa ja ympärillä hakamaata. Juholla oli myös kaksi poikaa, jotka kuolivat pieninä. Myöhemmin sodan jälkeen Jussi asettui myös Sundholmassa naapuriksemme. Perhe ehti karttua kolmella tyttärellä. Pikkupoikana joskus Juhon eli "Jussin" kanssa löysimme Igolkanniemestä hiekasta kerran räjähtämättömän srapnellin ammuksen. Tuolla alueella suoritettiin ajoittain, kumma kyllä, armeijan kovapanosammuntoja. Veimme ammuksen Jussin kotiin ja panimme sen keittiön pöydälle tarkoituksena purkaa ammus. Meitä houkuttivat sisällä olevat pyöreät metallikuulat, joita voisimme käyttää fortuna -pelin kuulina. Onneksi Jussin isoveli tuli kotiin ja sai aikeemme estettyä. Hän oli armeijan käynyt ja tajusi suuren vaaran. Ammuksen hän vei varovasti ulos ja kai myöhemmin armeijan hoidettavaksi.
Kujasia eli kylätietä rantaa kohti jatkaessani, tien oikealta puolelta tuli "Muon-enon" jälkeen serkkuni August Kiiskin [19060223ki] talo []3030 sekä vasemmalla puolella heidän navettansa ja omenapuunsa. August ja Anna-Liisa asuivat alkuun yhdessä Augustin veljen Einon sekä isän Antin ja äidin Marian (tätini) kanssa punaisessa talossaan. Mehiläisten hoito oli serkkuni harrastuksena.
Kuva 26. 'Riiheperä' petäjä 1996. (Pentti Ahtiainen)
Kiiskilän kylän talot olivat kaikki vähän samaa mallia, kuin kotini ja monet lähes peräkkäin noin 50 metrin päässä toisistaan Kujasten varrella. Augustin talon vierellä noin 15 metrin päässä oli vähän pienempi "Lesk-Annin" eli Anna Kiiskin [os. Hyytiä, 1871052801] mökki [3029]. Hänen miehensä Matti [= poikansa] ammuttiin vapaussodan aikana. Samassa asuivat lapset: Susanna ja Juho, joka hukkui Vossinoissa samaan aikaan, kuin Ahtiaisen eli Ahosaaren veljeksetkin.
Seuraavana rivissä oli Matti Kiiski [18841125p2, talo 3028], "Harju Matti", jonka navetta ja haka olivat tien vastakkaisella puolella. Matin vaimo oli Helena Salomonintytär Eeva ja hän oli isäni serkku. Lapsia olivat Bertta, Helli ja Filemon. Matilla oli nuotta yhdessä August Kiiskin [19060223ki] kanssa, alkuun Matin isän, mälliä aina pureskelleen Jaakon kanssa. Myös Matin veli Martti asui ensin samassa taloudessa, muuttaen myöhemmin Tappariin äitinsä kanssa. Peltoa Kiiskeillä oli. Kiiskin pihassa hopeapaju vartioi arvokkaasti varhaisia aamuhetkiä. Tuo paju on vieläkin pystyssä.
Rivin viimeisenä tuli kummisetäni Tuomas-Taavetin [1875121701] sekä tätini Liisa Hyytiän talo [3027]. Myös Tuomas-Taavetin kanssa kalastelin alkuaikoina, jolloin kävin välillä aamuvarhaisella kolkuttelemassa häntä hereille ja kalamatkalle. Hyytiöiden talossa oli iso tupa sekä viisi huonetta. Taavetin vanhemmat asuivat samassa talossa. Isä oli harmaantunut valkeapäiseksi. Ehkä äitikin eli silloin vielä. Hyytiät olivat ehkä aika varakkaitakin. Heillä oli kaksi piikaa, joista toinen oli inkeriläinen. Taavetti itse aina kalasti, vaikka peltoakin oli. Lisämaita oli joko ostettu tai vuokrattu. Ainakin niitä oli. Hyytiöillä oli yksi melko äkäinen hevonenkin. Sitä ajoin kerran, kävin sillä kyntämässä pellollamme Ressoinpelloilla. Paluumatkalla Juho Kiiski tuli kyytiin, kolistellen mukanaan olleita ketjuja ja ruuna pelästyi tuosta juoksuun. Tuomas-Taavetin veli Apo [1872121801] sai sitten riisua valjaat. Hevonen hyökkäsi helposti vieraiden päälle. Hyytiöillä oli paljon lapsia: Taito, joka kuoli nuorena, kaksoset Maria ("Maikki") ja Emmi, sekä Apo (Aabraham) [19260727], Lauri [19290419] ja Elsa [19320301]. Tuomas-Taavetin ja Liisa-tätini poika, eli serkkuni Apo [19260727] oli jostain syystä syntymästään saakka käsistään vammautunut. Kummassakin kädessä oli vain yksi tukeva sormi. Hän oli huomattavan taitava muovailemaan erilaisia saviesineitä jo lapsuudessaan. Sukulaisten kertoman mukaan sotien jälkeen Apo aloitti opiskelun Taideteollisessa Korkeakoulussa eli Ateneumissa. Myöhemmin hän toimi Vantaalla puutarhurina.
Kuva 27. Näin vähän on jäljellä Kiiskilän kylän talorivistä v. 1996. Hopeapaju on paikoillaan ja sen vasemmalla puolella häämöttää kellarimme kohdalla nykyisin kasvava paju. Yksinäinen kulkija, Kauko Kiiski 'Kujasilla'. (Pentti Ahtiainen)
Kummini eli 'ristísäni ' Tuomas-Taavetin jälkeen tie parani Saunasaaren uudelle tielle tultuani 300 metrin päässä kotoani. Liittymästä kaarroin loivasti vasemmalle tuolle savitielle, joka hiekoitettiin vasta myöhemmin. Tie oli tuolloin kuitenkin autolla ajettavassa kunnossa ja ilmeisesti paremmassa, kuin nykyisin.
Kuva 28. Saaroisten rantatie Tuomas-Taavetin [1875121701] kohdalta sisämaahan päin kuvattuna v. 1996. Pellon takainen pitkä metsikkö on Suikkasten haka. (Pentti Ahtiainen)
Rantaa kohti liittymästä lähtiessäni vasemmalla näkyi Hyytiöiden ja oikealla Taurénien haka. Nämä olivat molemmat lepikkoisia ja kivikkoisia, noin 50 metrin matkalla tien varrella. Taas tuli peltoaukea ja vasemmalla Manu Hyytiän [1881050401] lesken ("Manu Aken") talo [3026]. Tuo "Manu" eli Manu Hyytiä oli ollut Tuomas-Taavetti Hyytiän [1875121701] veli. Akella ja Manulla oli 2 tytärtä. Talo oli alunperin siirretty Tuomas-Taavetin pihasta. Rakennus oli maalaamaton ja siinä oli tupa ja kamari. Pellot, savipitoiset, oli Manun kuoltua ostanut Tahvo Myöhänen []. Viimeisenä Kiiskilän kylän rakennuksena ohitin työväentalon [3025], jota jotkut pilkkasivat "pikku-Moskovaksi". Sen alueen oli työväenyhdistys ostanut 1930-luvulla virolaiselta Mällyltä. Työväentaloa rakentamassa oli muistaakseni Tahvo Pullinen.
Peltoalueen päätyttyä vasemmalla oli Taurénien toinen haka, jossa oli järeähköä mänty-ja kuusimetsää, tukkejakin, sekä oikealla pensaikkoa. Seuraava talo [3023] vasemmalla puolellani oli "Ukon Antin" eli Antti Hyytiän [1888060501], joka sotien jälkeen asui Uudenkaupungin Sundholman Matalassa, kuollen siellä ollessaan. Antin kanssa asui veljen leski Emilia Hyytiä [os Hämäläinen, 1890120501]. Oikealla puolellani näkyvä talo [3022] kuului Katri Hatakalle [os. Hämäläinen, 18711206ha].
Olin nyt useamman talon rykelmän kohdalla. Matka rantaan oli edennyt puolitoista kilometriä eli puoleenväliin. Tie kulki metsäisellä alueella ja siitä erkani vasemmalle tie Apsulaan sisarusten Agneta [talo 3019] ja Emil Hämäläisen ("Kustala Eemel") [talo 3020] rakennusten seutuvilta. Tuon luoteeseen johtavan tien varrella etäämpänä, noin puolen kilometrin päässä asui enoni Tahvo Suikkanen [1898041501, talo 3068].
Kuva 29. Apsulan 'Pilkkatien' risteys v. 1996. (Pentti Ahtiainen)
Rantatien varrella oli melkein Apsulan Pilkkatien risteystä vastapäätä sodan jälkeisen naapurimme Aleks Myöhäsen [19060711my] lapsuudenkoti eli hänen isänsä Aatamin talo [3021] ja vähän matkan päässä tästä Stina Hämäläisen [18790331hs, talo 3018]. Nyt ylitin Sittójan, jonka kaiteeton puusilta ropisi ajaessani pyörälläni sen yli.
Kuva 30. Sittójan silta v. 1996. Sillan alla betonivaloksessa näkyy venäläisiä kirjaimia. Kyseessä ei siis ole alkuperäinen 1930-luvun silta.(Pentti Ahtiainen)
Sillan jälkeen oli taas metsää ja oikealla Tauno ja Eero Hämäläisen äidin Martan talo [] sekä Vilppo Ruuna [18851116ru, talo 3009] Repolaan johtavan tien alussa. Jos tuuli, Laatokan aaltojen loiskeen saattoi jo kuulla ja rantakin näkyi jo osittain. Vasemmalla puolellani näkyvyyttä esti hiekkainen rantapenkka ja metsä. Oikealla asuivat Revot, kaksi veljestä Paavo [19020624re, talo 3006] ja Jaakko [19100609e6, talo 3005], joista toinen meni Savon Jääkäripataljoonaan kapitulantiksi.
Tämän jälkeen tie kaarsi jyrkästi vasemmalle aivan rannalla ja minä jatkoin pienempää tietä pitkin oikealle ylittäen matalan ojan. Verkkoriukumme ja niillä kuivuvat verkkomme olivat noin 50 metrin päässä kaarteesta. Kalasaunamme oli useamman venekunnan kanssa yhteinen savusauna, jota käytettiin verkkojen kuivatukseen. Näitä saunoja oli kolme rivissä rannan suuntaisesti hietikolla. Ensimmäinen oli Tuomas-Taavetti Hyytiän [1875121701], toinen meidän [1885060601] ja kolmas Tommolan Hyytiän []. Kalakellarit jatkuivat samassa rivissä jonkin matkan päässä paloturvallisuussyistä. Rannalta aloitettiin taas uusi työpäivä ja valmistauduttiin Laatokalle lähtöön.
Kuva 31. Lohiverkot riuúilla. (Filemon Kuoppa)
Kuva 32 ja 33. Veneiden lastausta ristaanista. (Filemon Kuoppa)
Kuva 34. Metsäpirtin Saaroisten kalastajia 'meren' selälle lähdössä Saunaniemessä ennen viimeisen aallonmurtajan aikaa.(Matti Poutvaara)