Eräs Valamon luostarin skiitoista oli Vossinoin saarella, Laatokan selällä. Talvikalastuksen yhteydessä useana vuonna tuo noin 3:n kilometrin pituinen saari tuli minulle tutuksi. Se sijaitsee noin 25 kilometriä Valamon pääsaarelta lounaaseen. Valamon ja Vossinoin puolivälistä löytyvät lännestä alkaen lueteltuina ensin Vossinoin tavoin hietikkoinen Jalaja, sekä kalliosaaret Mökerikkö ja Hanhipaasi. Viimemainitussa oli myös majakka. Hanhipaasin luoteispuolella sijaitsee ilmeisesti Laatokan syvin kohta, 260 m syvä. Vossinoin länsipuolella ovat Heinäsenmaa, Kukrisaari ja metsäinen Verkkosaari.
Talviset ja osittain kesäisetkin kalapaikkamme sijaitsivat Vossinoin ympärillä. Alue oli Laatokan ehkä paras kalastuspaikka 1930-luvun lopulla, jolloin järven saaliit olivat kalanviljelytoiminnasta huolimatta vähenemässä. Saaren kaakkoispuolella oli "Vossinoin huippu" eli matalikko, johon verkkorivejä laskettiin. Se oli parhaimpia kuhapaikkoja kesällä. Kuha-alue jatkui sieltä Olhavanjoelle asti. Tämän alueen pohjoispuolella kuhaa ei juuri kalastettu. Veden syvyys oli siellä 20 - 30 syltä. 'Huipun'ja saaren välillä olivat reimarit eli 'tuopit'. Vossinoin koillissivulla oli myös 40 sylen syvyinen matalikko eli itse nimeämämme 'Tuomas-Taavetin rivi'. Jokainen kalastaja laski verkkonsa omaan 'riviin'. Saaren lounaispuolelta löytyi Rantamatala, johon sai mahtumaan vain yhden verkkoräädyn eli rivin. Kauempana, luoteiskärjen ja Jalajan välillä oli 35 sylen syvyinen Välimatala.
Kartta 65. Vossinoin saari keskellä Laatokkaa.
Vossinoi oli saanut venäläispohjaisen nimensä ilmeisesti siitä, että saarella oli aiemmin kasvatettu lampaita. Skiitan perustamisajankohta ei ole tiedossa. Asutus oli sijoittunut saaren kaakkoisille alueille. Kostinitsat eli majoitustuvat olivat lounaisrannalla ja 'hengelliset' rakennukset vastarannalla itä-koillisessa.
Molemmilla rakennusryhmillä oli oma satamansa. Lounaissataman edustalla oli kallioluoto, jolla oli satamaan tuloa hämärässä helpottava merkkilamppu. Toinen lamppu oli maalla saunan nurkalla. Vossinoin satamaan tulo oli vaikeaa ja se kysyi sisua sekä taitoa. Väylällä oli 2 pintaan saakka ulottuvaa karikkoa. Toinen oli nimeltään Sinohka.
Luostarirakennusten kaakkoispuoleisella niemellä oli järvi eli Rompakonlampi, johon pääsi veneellä Laatokan veden ollessa korkealla (=ns. 'kluuvi'). Tämän eteläpuolella oli Venäläislahti ja rannalla sen pohjukassa kahden hukkuneen joko venäläisen tai suomalaisen muistokivi. Tuon lahden ja lammen väliseltä rannalta löysimme tammikuun 11. päivänä 1933 kalastaja Emil Ahtiaisen [] kuolleena. Hän oli ollut kahden muun kalastajan, veljensä Abraham Ahtiaisen [] ja Juho Kiiskin [] kanssa Vossinoin koillispuolella, parin sadan metrin päässä rannasta muikkuverkoilla pienellä luostarin soutuveneellä. Ensin löydettiin vene jostain syystä kaatuneena. Tieto kulki monasterin satamaan, jossa Vossinoin kalastajat sen kuulivat. Miehiä lähdettiin etsimään alkuun rannoilta. Rantakivikosta löytyi Emil, paksu, kastunut turkki päällään. Kannoimme hänet saunaan mutta emme saaneet virkoamaan. Muut kaksi olivat myös hukkuneet. Myrskyä ei ollut. Ilman lämpötila oli + 10 astetta. Hukkuneet olivat 30-35 -vuotiaita ja perheellisiä.Tapahtumien syitä emme saaneet selville. Vene tiedettiin kiikkeräksi ja se hävitettiin myöhemmin. Epäiltiin myös hyökyaallon kaataneen veneen.
Myös Mikko Hatakka [] hukkui Vossinoin selkävesillä ollessaan 1930-luvulla.
Vossinoin eteläkärjessä oli suo ja aivan etelärannalla niittyä. Kaakkoiskärjen lähistöllä oli Karhukivi, joka tuli kerran erityisen tutuksi nuotanvedon yhteydessä. Eräänä iltana hämärän jo tultua olimme nuotanvedossa. Nuotta tuntui tuolla kertaa erityisen painavalta. Syy selvisi, kun apajan supistuessa nuotasta näkyi tuo kivi.
Keskellä saarta luostarin kohdalla oli pelto ja sen sivussa puutarha sekä niittyä. Saaren luoteispuoli oli autiompaa, suurelta osin kanervaa ja puolukkaa kasvavaa rinnetta, korkein kohta oli avokalliota. Luoteispään ympäri rantaa pitkin kulki polku. Sen varrella länsirannan puolella oli luostarin perustajien, Pyhän Sergein ja Hermanin muistoksi pystytetty rautaristi.
Vossinoin tupiin majoituttiin ja sen vesillä kalastettiin. Alunalkaen myös luostarilaiset olivat harjoittaneet kalastusta. Tukikohdan tarpeessa oli perustettu Vossinoin skiitta. Sen kirkko oli tavallista suomalaista puukirkkoa kookkaampi ja se oli rakennettu punatiilestä. Kirkon sisätilat olivat avarat ja juhlavat, mutta ikoneja en muista kovin montaa olleen. Edessä olivat alttarimaalaukset. Tuo kirkko muistutti huomattavan paljon Uudenkaupungin uutta kirkkoa. Varsinainen luostari oli puurakenteinen ja yhteisön jäsenet asuivat siinä. Lähistöllä oli myös saunarakennus.
Vossinoin yhteisön vahvuus oli noin kymmenen munkkia. Ylin käskyvalta oli hosainilla eli isännällä, jonka lisäksi oli kaksi pappismunkkia, jotka huolehtivat kirkkohartauksista. Oli myös lukkari, jonka sanottiin olevan Vossinoissa arestissa maailmallisen elämäntapansa takia. Työmunkit huolehtivat yhteisön maallisesta puolesta. Sheemamunkki Samuli piti karjasta huolta. Nimeltä muistan myös Puujalka-Jussi -nimisen munkin, joka oli minulle tuntemattomasta syystä menettänyt toisen jalkansa.
Puutarhanhoitoa pidettiin Vossinoin skiitassa tärkeänä. Omenapuita kasvatettiin laajalla alueella ja oman lisänsä muodostivat marja -ja vihannesviljelmät.
Puutarhan tuotteista saivat myös vieraat nauttia. Samovaaritsaikan kera isäntä tarjosi joskus varenjaa eli marjasäilykettä. Maatalous oli muutoin karjan rehun keräilyä luonnonniityiltä. Skiitalla oli oma lehmä sekä iso sonni nimeltään Mikael, joka valtavilla voimillaan oli kerran telonut hoitajamunkin hengiltä. Tuon Mikaelin nimipäiviä juhlittiin syksyllä, arkkienkeli Mikaelin nimikkopäivänä, jolloin lukkarilla oli tarjolla runsaasti sahtia.
Saarella oli pieni kauppa, jossa myytiin kalastajille elintarvikkeita. Sen hoitajaksi minä olisin päässyt kalastajanurani alkuaikoina. Isäni kuitenkin kielsi jäämästä sinne. Kalastaja on aina kalastaja !
Kauppaa kalastajien kanssa käytiin vaillinaisella venäjän kielellä, jota täydennettiin käsielein. Kirkonkelloilla oli tärkeä osansa jokapäiväisessä elämässä. Niitä soitettiin paitsi jumalanpalvelusten yhteydessä, myös sumussa, lumipyryssä ja merisavussa sekä silloin, kun oletettiin jonkun olevan eksyksissä. Viimeksimainitut neljä tilannetta oikeuttivat myös meidät vääräuskoiset soittamaan kelloja.
Monena jouluna kävin luostarikirkossa, mikä oli sinänsä melkoinen elämys. Sinne oli varustauduttava jo neljältä aamulla. Luostarissa oltiin yleensäkin aamuvirkkuja. Joulu oli täynnä kellojen kilkatusta, sillä yhden kellon varassa ei suinkaan eletty. Jumalanpalveluksessa kaikki seisoivat ja hartauteen saattoi osallistua tekemällä ristinmerkin sekä lausumalla "hospoti pamilui". Pyhää savua suitsutettiin meille vääräuskoisillekin tasapuolisesti. Nukahtamisvaaraa ei näissä tilaisuuksissa ollut, sillä kirkosta puuttuivat penkit. Tunnelma oli niin tiivis, ettei uni ehkä olisi tullutkaan.
Saaren lounaisrannalla olivat luostarin kalastajille rakennuttamat tuvat. Eteläisimpänä sijaitsivat meripään tupa ja sen sauna, josta pohjoiseen olivat läävä, käräjätupa, korkea tupa, uusi tupa ja pieni tupa. Me asuimme joskus käräjätuvassa ja joskus läävässä, joka ei nimestään huolimatta ollut karjarakennus. Korkea tupa oli sortavalalaisten käytössä ja kalksalolaiset asuivat pienessä tuvassa. Uudessa tuvassa kokoontui korttiporukka. Arvioisin saaren tupiin mahtuneen 150-170 miestä. Talvisin sesonkiaikana ne olivat täynnä. Kalastajia oli tuolloin tullut Käkisalmesta, Jaakkimasta, Lumivaarasta, Sortavalasta, Salmista ja Metsäpirtin Saaroisista, viimeksimainitusta noin puolet. Tuollaisessa joukossa asuminen oli suurpiirteistä. Jouluksikin pöytä puhdistettiin höyläämällä !
Kuva 66. Vossinoin kalasatama. Kuvan rakennuksiin olimme majoittuneina. (Valde Näsi)
Kuva 67. Skiitan munkkien sauna. Tuttu kylpypaikka minulle.
Kuva 68. Kalastajat Vossinoin kalasaunan edustalla pyyntivälineitään valmistelemassa.(V. Jääskeläinen)
Rakennusryhmään kuului myös neljä verkkojen kuivatukseen sopivaa saunaa. Eri rakennusten käytöstä luostari peri vuokraa eli "oprakkaa", joka maksettiin kaloina. Vuokrakausi käsitti nieriän kutuajan syys-lokakuussa, sekä myöhemmin marras-joulukuussa. Muistaakseni kerran kalastettiin helmikuun loppuun saakka samalla vuokralla. Kalaveden käytöstä ei maksettu mitään. Kesäisin kuhan siimapyynnin aikana Vossinoi oli keskuspaikkana. Luostarin rakennuksia ei tuolloin käytetty. Majapaikaksi riitti oma vene.
Purjeveneiden aikaan syyspyynti lopetettiin usein jo ennen joulua. Moottoreiden tultua käyttöön kalastusta jatkettiin niin kauan, kuin jäiden sekaan vain mahtui. Valamon vedet alkoivat jäätyä usein tammikuun alkupuolella, jolloin vähitellen rantauduttiin mantereelle Sortanlahteen Pyhäjärven alueelle. Kerran vaikeasta jäätilanteesta johtuen maihin voitiin nousta vain Käkisalmen Pärnässä. Mantereelle siirryttäessä toimitettiin myös viimeisin saalis ostajille eli raassoville Sortanlahteen tai Käkisalmeen. Ostajat myös noutivat kalaa Vossinoista. Samalla tehtiin vaihtokauppaa elintarvikkeista.
Tammikuussa 1931 Metsäpirtin kalastajien palatessa kotiin Vossinoista, venekuntaa kohti oli saatu 200 - 400 lohta. Lohen hinta oli silloin 23 - 24 mk kilolta koukkulohista ja verkkolohista pari markkaa halvempi. Yhteensä vain toistakymmentä verkkoa oli jäänyt ajojäiden vietäväksi. Huonoina talvina menetykset olivat monin verroin suuremmat, kuten talvella 1930, jolloin jäihin jääneistä 2500:sta Metsäpirtin ja Pyhäjärven kalastajien verkoista vain osa saatiin nostettua. Useina vuosina pyysi Laatokan Kalastajaseurojen Liitto apua puolustusvoimilta verkkojen pelastamiseksi. Välillä saatiinkin apuun RT 3:n alus, hrl "Vakava". Laatokka osasi oikutella.
Vaikka Vossinoi paikkana olikin alkuperäiseltä luonteeltaan kristillinen, oli sen kulttuuriin liittynyt joskus myös taikauskoisia ja ehkä pakanallisiakin piirteitä. Ennen kristinuskoon kääntymistä karjalaisilla oli pyhiä paikkoja kylissään. Tavallisin näistä oli uhrilehto, joita oli runsaasti Laatokan rannikolla. Kalamiehillä oli myös tapana koota pyhäkönomaisia kivikasoja niemiin. Kalaan lähtevä nuottakunta tai verkkomies toi Laatokasta kauniin aallon nuoleman mukulakiven kasaan ja sanoi: "Tässä kivi lahjaksi."
Vanhoina aikoina Karjalassa käytettiin yleisesti myös kalajumalia hyvää pyyntionnea tuottamaan. Ne olivat yleensä kaksinkertaisesta levytuohesta valmistettuja, miehen kasvoja kuvaavia patsaita, joihin oli leikattu suu, nenä ja silmät. Kuva kiinnitettiin n. 1-2 metrin korkeudelle vedenpinnasta seipääseen varokeinoksi kalapaikan silmäämistä vastaan. Vieras joutui tahtomattaan vilkaisemaan naamiota ennen kuin pyydystä. Myös hyvän kalapaikan kohdalle rantaan pystytettiin puupatsaita. Tällainen kalajumala oli enoni Yrjön joskus mainitsema "kivisilmä", joka oli ollut pystytettynä Vossinoin saarella, ilmeisesti vielä 1800-luvun puolella. Sen sijaintipaikalla jonkin niemen kärjessä oli aiemmin ollut tsasouna, jonne kalastajat veivät rahaa suuren kalansaaliin toivossa. Hylkeenpyytäjät kuitenkin polttivat tsasounan ja tilalle pystytettiin yllä kuvattu "kivisilmäjumala" hyvää kalaonnnea tuottavaksi sampaaksi.
Piirros 69. Vossinoin 'kivisilmäjumala'.
Huonoon saaliiseensa turhautunut munkki heitti kuitenkin patsaan Laatokkaan. Myöhemmin sen löysivät Mantsinsaarella asuneet kalastajat, saaden heti sen jälkeen hyvän kalansaaliin. Tätä kautta patsas joutui Kansallismuseon kerääjien haltuun. Tuota vajaan metrin korkuista, männyn tyvestä veistettyä ihmishahmoa, jonka silminä on ollut kaksi puuhun upotettua, halkaisijaltaan n. 5 cm kiveä, säilytetään nykyisin Kansallismuseon portaikossa.
Laatokan saarilla olivat parhaiten säilyneet mantereelta jo hävinneet ikivanhat tavat ja kultit. Näitä tapoja siirtyi sitten muuttuneina myös kristilliseen aikaan ainakin ortodoksien keskuudessa. Pakanuuden aikana Mantsinsaarella uhrattiin vuosittain syksyllä härkä kiitokseksi hyvistä sadoista ja kalansaaliista.
Myöhemmin saaren ortodoksien perinteeseen kuului viime sotiin saakka jatkunut 'miikkulaisten' juhliminen syksyllä. Pyhä Miikkula eli Pyhä Nikolai oli merenkävijäin suojeluspyhimys Laatokalla. Hänen nimikkopäivänsä oli 6.12. Meillä luterilaisilla ei tällaisia tapoja juuri ollut.
Toimeentulon edellytys oli tietenkin hyvä kalansaalis, mitä koetettiin kaikin keinoin saavuttaa. Enoni Yrjö lausui joskus heitettyään viimeisen verkonkuupan veteen: "Tule Jumala avuks". Tämä oli myös koko venekunnan harras toive.
Kalanvälittäjät toimittivat saaliit Viipurin tukkuliikkeiden, useimmiten 'Kontio & Kontio':n kautta maailmalle. Kohteita olivat yleensä manner-Suomen suuret kaupungit. Kalaa välitettiin Tukholmaan ja Varsovaan saakka. Metsäpirtissä olivat omat vakituiset ostajat Simo Eeva [] eli "Mone Simo" T-mallin Ford -kuorma-autoineen sekä Pulli ja Aleks Timofejeff []. Viisjoelta käsin toimineet Toivo [] ja Mikko [] Peltonen ostivat kalaa ostoasiamiehen välityksellä. Myös Kiiskien ja Taurénien kalamyyntiosuuskunta välitti kalaa eteenpäin. Heidän lastinsa kuljetettiin Vaskelasta Vuoksen laivalla Kiviniemeen, josta tavara siirrettiin junaan Viipuriin vietäväksi. Kalanvälittäjät noutivat joka päivä lastinsa satamasta suoraan veneistä tai kalakellareiltamme. Lämpimänä aikana kalan säilyvyys oli ongelma. Tähän oli varauduttu jo talvella, jolloin Laatokalta sahattuja ja hevosilla kuljetettuja jäitä oli varastoitu rannalla olleisiin jääkellareihin sahajauhojen alle. Kesällä jäitä lisättiin kalojen sekaan.
Kylmempään aikaan eli yleensä Pohjois-Laatokalla kalastaessamme saalis säilyi ilman erityistoimenpiteitä. Vossinoista raassovat noutivat kalalastin määräajoin ja samalla heidän kanssaan tehtiin vaihtokauppaa muista elintarvikkeista sekä veneen polttoaineesta.
Kolmekymmentäluvun alussa rakennutti Suomen valtio Saaroisten Saunasaareen ns. hätäsataman eli kalasataman, joka oli korvaamaton suoja avonaisella rannikolla. Sataman rakennus-ja kunnostustyöt maksoivat n. 5,5 miljoonaa markkaa. Suurin hanke oli 560 -metrisen aallonmurtajan rakentaminen. Sen kärkeen sijoitettiin loistolaite. Samalla suoritettiin myös sataman ruoppaus. Veden syvyys aallonmurtajan päätekohdalla oli lopulta noin 8 metriä, joten laivatkin saattoivat käyttää hätäsatamaa hyväkseen. Kunnan varoin rakennettiin samoihin aikoihin Saaroisten satamaan vielä uusi tiekin.
Kuva 70. Aallonmurtajan rakennustyöt ovat menossa kesällä . . . (Filemon Kuoppa)
Kuva 71. . . . ja talvella. Työt tehtiin pula-aikana vv. 1930-34. Äärimmäisenä vasemmalla Heikki Peiju, keskellä sukeltaja Aleks Viili [] ja hänestä vasemmalle Albin Hyytiä []. Filemon Kuopan ottama kuva Alpo Taurénilla.
Kuva 72. Saunasaari rakennustöiden aikana. Suuria kivenlohkareita haalittiin ympäri pitäjää ja kauempaakin. Etualalla keskellä olevassa rakennuksessa säilytettiin lokomobiilia, joka tuotti töiden aikana tarvittavan sähkön. Kuva Ilmi Ojalan, kuvannut Filemon Kuoppa.
Kuva 73. Aallonmurtaja kesällä 1996, sen kärjessä olevasta loistotornista kuvattuna. (Pentti Ahtiainen)
Sataman aallonmurtajalla seisten näkyi idässä ankkuroituna yksinäinen purjealus, majakkalaiva Taipaleenluoto. Se saapui uskollisesti joka kevät ankkuripaikalleen. Majakkalaivan tehtävänä oli varoittaa ylempänä Laatokan selällä olevista laajoista karikoista. Taipaleenluodon matalikot olivat 10 kilometrin päässä Saunaniemestä itäkoillisessa. Ne käsittivät kolme karikkoa, joista eteläisin ja vaarallisin oli Alaluoto. Se oli varustettu punaisella tangolla eli reimarilla. Vanha pietarilainen siipirataslaiva Letutshin ja vähän myöhemmin höyrylaiva Tshaika (lokki) olivat 1800 -luvulla haaksirikkoutuneet Laatokan voimakkaassa aallokossa Alaluodolle. Tuon karikon pohjoispuolella 1,5 kilometrin päässä oli Konevitsan luoto, joka oli varustettu mustavalkoisella tangolla.
Ilmeisesti melko pian suurten haaksirikkojen jälkeen sijoitettiin majakkalaiva aina sulan veden ajaksi näiden kahden luodon väliselle alueelle. Sumuisella säällä tuo laiva antoi säännöllisesti varoitusäänen.
Kuva 74. Majakkalaiva Taipaleenluoto satamassa huollossa.
Itäisimpänä ja pohjoisimpana sijaitsi Taipaleenluotojen kolmas ja suurin kari eli Yläluoto, jossa oli muutama aari kuivaa maatakin. Se oli 1,5 kilometrin päässä Konevitsan luodosta oleva hiekkasärkkä, jolla oli matalaa kasvillisuuttakin. Yläluodolta ja Saunaniemestä oli molemmista Konevitsan saarelle matkaa noin 30 kilometriä Majakkalaiva Taipaleenluodolla oli alkuvuosina purjelaivan takila. Alukseen tehtiin Sortavalan Telakka ja Konepaja Oy:n telakalla muutostöitä v. 1931, jolloin siihen asennettiin mm. asetyleeniloisto. Rannalla, aallonmurtajan vierellä Saunaniemen pohjoissarvessa oli myös pieni puurakenteinen majakka, joka valoineen kutsui veneitä satamaan illan hämärtyessä.
Kuva 75. Saunaniemen sataman majakat niemen pohjoiskärjessä.(Filemon Kuoppa)
Kuva 76. Majakka-alue kesällä 1996. (Pentti Ahtiainen)
Satamaan saapumista helpottivat päiväsaikaan myös luonnon omat maamerkit. Korkiamäki, eli Metsäpirtin Hatakanmäki sekä Matalamäki rajan takana Lempaalan Mäkienkylässä ('Kaukolanmäet') näkyivät jo kaukaa selältä. Kun olimme jo lähempänä kalasatamaa, erottui sitä kaakon suunnalla rajoittavan Valkianenän niemen takaa nouseva Aapro Hyytiän hakkaamaton metsä korkeine mäntyineen. Se oli helposti havaittava maamerkki.
Kokemuksen myötä löytyi siis reitti omaan satamaan. Veneessä peränpitäjän edessä pohjalla oli laatikossa venekompassi, josta hän näki koko ajan suunnan. Yleensä myös jompi kumpi ranta näkyi ja maastonmuotojen perusteella tiedettiin, missä ollaan. Joskus kompassikin saattoi erehtyä. Myös huono näkyväisyys saattoi harhauttaa. Lämpiminä 1930-luvun kesinä Neuvostoliitossa oli laajoja metsäpaloja. Laatokka oli välillä savun peitossa. Joskus olimme jo Taipaleenjoen suulla olevan Paskaluodon ja kotirantojen saarten välissä, eikä mannerta silti näkynyt.
Metsäpirtin kalastajilla ei Venäjän vallan aikana ollut omaa seuraa tai yhdistystä etuja ajamassa. Tähän ei kai silloin juuri ollut tarvettakaan, kun saaliit saatiin muutoinkin myytyä hyvään hintaan Pietarin talousalueelle. Rajan sulkeuduttua tilanne muuttui huonommaksi. Sen jälkeen parhaaksi koettiin elinkeinon etujen ajaminen kalastajaseuran toimesta. Metsäpirtin Kalastajaseura perustettiin vuonna 1920. Seuran perustaminen oli suuressa määrin Saaroisista kotoisin olleen kalastaja Aatami Hyytiän [] ansiota. Häntä oli tukemassa kalastusneuvoja Viljo Jääskeläinen []. Seuran tarkoituksena oli järjestää sekä ammatillista että myös yleissivistävää opastusta jäsenilleen. Painopisteenä pidettiin kalanjalostuksen kehittämistä.
Kalastajaseuran aktiivisena puheenjohtajana oli koko sen toiminnan ajan Aatami Hyytiä [], yhdistyksen "isä". Johtokuntaan kuuluivat puheenjohtajan lisäksi Tahvo Haapsaari [], Juho Heikinpoika Peltonen [], Heikki Ahtiainen [] Marttinan kylästä, Jalmari Taurén [], Juho Hinkkanen [] rahastonhoitajana, Arvi Hyytiä [], Tahvo Suikkanen [], Matti Simonpoika Peltonen [], Aleks Myöhänen [] ja Aleks Peltonen [], jotka olivat kaikki ammattikalastajia.
Seuran jäsenmäärä oli yli 400 henkeä. Siitä huolimatta sen taloudellinen toiminta ei oikein luonnistanut. Se oli palkannut Mikko Tuokon [] ja Aleks Oravan [] kalojen ostajiksi, pakkaajiksi ja kulutuskeskuksiin lähettäjiksi. Heidän toimintansa oli kuitenkin melko pienimuotoista. Monet seuran jäsenet myivät saliinsa muille mahtavammille välittäjille, koska nämä pystyivät paremmin rahoittamaan ja järjestämään kalastajille uusia pyydyksiä sekä veneiden polttoainetta. Myöhemmin Ala-Vuoksen Osuusliikkeen Saaroisten myymälä hoiti välineiden hankinnat ja välitti myös saaliita markkinoille. Myöskään kalanjalostuksen osalta seura ei saanut toimintaa paremmin käyntiin. Kalastajien neuvontatyö oli vilkasta. Neuvontapäiviä ja kursseja pidettiin useita kertoja vuodessa.
Metsäpirtin Kalastajaseuran toiminnan kohokohta olivat jokakesäiset kalastajajuhlat Saaroisissa. Ne järjestettiin heti juhannuksen jälkeen. Päiväjuhlat pidettiin yleensä Lotteen saaressa kalasaunojen keskellä ja iltajuhlat Saaroisten työväentalossa. Päiväjuhlien ohjelmaan kuuluivat alkuaikoina purjehduskilpailut, jotka myöhemmin muuttuivat moottorivenekilpailuiksi. Reitti kulki ääripäässään majakkalaiva Taipaleenluodon ympäri ja sen edestakainen pituus oli noin 14 kilometriä. Tarjoilusta huolehtivat seuran naiset, jotka olivat valmistaneet myyntiä varten lohi- ja siikavoileipiä sekä hyvin kaupaksi käynyttä lohikeittoa.
Kuva 77. Kalastusjuhlille lähtöä 1920-luvulla. Taustalla "Lottein" saari.
Kuva 78. Juhlakansaa ja veneitä perillä saaressa. Taustalla näkyvät Saunaniemi ja "Valkianenän" niemi. Kuva Ilmi Ojalan ja sen ottaja on Filemon Kuoppa.
Ensimmäiset kalastajajuhlat, joista minulla on omia muistoja, olivat kai aivan 1920-luvun alussa. Paikkana oli silloinkin Saunaniemen pohjoispuolella oleva Lotteen saari, jonne kuljetettiin osallistujia veneillä. Olin tuolloin pikkupoikana kyydissä isäni kyyditessä vieraita. Myöhempinä aikoina juhlia pidettiin myös Saaroisten satamassa.
Vieraita saattoi olla paljonkin, kuten 5.7.1936 pidetyillä juhlilla, joilla heitä oli yli 500. Noilla juhlilla ohjelmassa oli mm. kahden sarjan moottorivenekilpailut, sekä miesten ja naisten soutukilpailu. Myös riu'un pituutta arvattiin ja osallistuttiin piilen- eli tikanheittoon. Juhlakansaa oli usein tullut Sortavalasta, Käkisalmesta ja Salmista saakka.
Kesäjuhliin kuului tietenkin juhlapuhe. Kerran sen piti Kalastushallituksen pääjohtaja, joka puhui mateen talvikalastuksesta. Yleisö, joka oli suurimmaksi osaksi lohenkalastajia, ei oikein innostunut. Joku sanoikin, että "se puhe olis saant jäähä pitämättä". Puhujana esiintyi myös eräs Pohjois-Laatokalta kotoisin ollut kalastaja. Mieleen jäivät hänen puheensa alkusanat:
Juhlilla lausuttiin myös runoja ja laulettiin. Soutukilpailu jäi erityisesti mieleeni, koska äitini osallistui usein siihen. Kilpailussa käytettiin yhtä ja samaa "kierrevenettä". Oli sekä miesten että naisten sarja, joissa vuoronperään jokainen osanottaja souti ja otettiin aika. Naisten sarjassa usein Aune Taurén voitti äitini Aune Ahtiaisen tullessa toiseksi. Kilpailijoita sarjassa oli noin kymmenen. Myös Seppälän kylästä, monitaitoisen seppämme Oskari Ahtiaisen kotikylästä, löytyi hyviä soutajia. Illalla tanssittiin työväentalolla niin että "ukset ulvoi, vuoliaiset voivotteli". Ohjelmaan kuului myös vieraiden ajeluttaminen veneillä. Tällaisessa tehtävässä olin kerran, kun moottoriveneemme oli aivan uusi. Tarkoituksena oli kiertää majakkalaiva Taipaleenluoto. Otin veneeseenin. 20 vierasta. Jossain matkan vaiheessa mainingit löivät laitaan ja pärskivät vettä vähän veneeseenkin. Tuolloin kyydissäolijat alkoivat varjella pyhäpukujaan ja rupesivat siirtymään kohti perää. Vene alkoi kallistua takapainoisena ja paljoa ei enää puuttunut, että vesi olisi virrannut perästä veneeseen. Tilanne kuitenkin selvisi.
Kalastajajuhlat olivat kesän kohokohta. Niihin osallistuivat myös muut kuin kalastajat. Seuran toimitsijoilta juhlien järjestelyt vaativat melkoista työpanosta. Metsäpirtin Kalastajaseura oli Laatokan Kalastajaseurojen Liiton jäsen.
Kuva 79. Lotteen kalasaunoilla 1920-luvulla.. Lohiverkkojen 'kuupat' kunnostuksen alla. (V. Jääskeläinen)
Kuva 80. "Lottein" saari kesällä 1996 Saunaniemen suunnasta kuvattuna. (Pentti Ahtiainen)
Laatokalla sää vaihteli joskus arvaamattomasti. Varovaisuus ja apuneuvot eivät vesillä liikuttaessa aina riittäneet. Meren tyyni pinta saattoi hetkessä muuttua velloviksi aalloiksi, tuulenvire rajuksi myrskyksi. Talvellakaan ei kalastaja saanut rauhassa ammattiaan harjoittaa. Rannat olivat avoimet. Ei ollut saaria pidättelemässä jäämassojen liikettä.
Ohuen jääpeitteen tultua pyydystimme kirveenhamaralla jäähän iskien 'hamarakalaa', mikä oli haukia ja mateita Lotteen ja rannan välisiltä matalilta vesiltä. Kalat näkyivät selvästi jään läpi ja iskusta ne pökertyivät heti. Saalis otettiin tehdystä avannosta talteen.
Mateen talvikalastusta harjoitin koukuilla vain yhtenä talvena. Sinä talvena, eräänä keskitalven päivänä joskus 1930-luvulla lähdin jäitse kokemaan madekoukkujani. Lähellä Saaroisten rantaa on matalikko, jota sanoimme Kivikoksi. Tuolla alueella jäässä oli aina kapea railo, jonka nytkin jouduin ylittämään. Railon käyttäytyminen tunnettiin. Se oli leveimmillään kovilla pakkasilla. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että kylmä supisti koko Laatokan jääkenttää. Vastaavasti taas pienemmillä pakkasilla railo oli kapea. Aina sen yli kuitenkin päästiin tavallisella askelella. Kun jäät alkoivat keväällä sulaa, sopiva tuuli yleensä tempaisi liikkeelle valtavan jäälautan tuosta railosta lähtien. Luulen Laatokan vastakkaisella rannalla Venäjän puolella olleen vastaavantyyppisen 'tasausrailon'.
Olin saanut madekoukut jo lähestulkoon koetuksi, kun huomasin, että alkoi tuulla 'linnusta' eli luoteesta, mikä oli aina varoittava merkki. Pohjois-Laatokka oli tuolloin sula ja ilmeisesti Keski-Laatokallakin jääyhteys vastarannalle oli katkennut. Ehdin railon reunalle. Se oli laajentunut jo noin metrin levyiseksi. Heitin saaliini ensin yli ja hyppäsin itse perässä ja kiiruhdin huolissani kotiin. Olin varma, että jäällä oli ollut muitakin. Ehtivätköhän he rantaan ? Iltakin oli jo tulossa. Kyläläiset odottelivat jännittynein mielin. Apuun ei voinut lähteä, sillä veneetkin olivat kaikki kaukana maissa. Levottomasti nukutun yön jälkeen kiiruhdimme aamulla rantaan. Laatokka lainehti vapaana. Selvisi, että tällä kerralla Laatokalle oli jäänyt Simo Peltonen []. Häneltä jäi neljä lasta, joista kolme poikaa asuu Uudessakaupungissa.
Kalastajien lisäksi myös hylkeenpyytäjiä jäi vaikeina talvina jäälautoille. Erityisesti Sortavalan miehet pyytivät talvisin hylkeitä Pohjois-Laatokalla. Kerran olivat sortavalalaiset Heikurinen ja Peuhkuri jääneet irtautuneelle lautalle, joka oli ylittänyt kalastussopimusrajan. Miehillä olivat mukana myös metsästyksessä käytetyt kiväärit. Venäläiset pidättivät heidät vapauttaen vasta, kun valtioiden välillä oli vaihdettu nootteja. Heikurinen totesi jälkeenpäin: " Mokomien miesten takia kolmet nuotit vaihtoivat !"
Yleensä jäälautoilta ei selvitty hengissä. Sopivalla tuulella jääkentän alkaessa hajota rikkoutumisnopeus oli kuulemma niin suuri, ettei juostenkaan ehtinyt karkuun.
Kesäaikaan yleensä omat purjehtijantaidot riittivät. Myrskyt saattoivat kuitenkin yllättää. Kesällä ukkospilvet synnyttivät Laatokalla myös yllättäviä vesivirtauksia. Pohjois-Laatokan jokien ja Nevan virtaukset tunnettiin vanhastaan.
"Mätä pois vettä !"
Myrsky oli kuitenkin jo kohdalla ja oli tartuttava kaikin voimin kiinni veneeseen. Kohina oli kova ja joka puolella näytti olevan vain vettä. Keulassa Juho Peltonen rukoili ja huusi jo hätäisesti :
"Me hukumme !"
Näin ei kuitenkaan käynyt. Myrsky kulki yli ja sen jälkeen vene oli täynnä vettä. Likosimme siinä kaiken sekamelskan keskellä. Osa varusteista oli huuhtoutunut mereen. Keulan isomasto oli katkennut ja hävinnyt purjeineen ties minne. Ilmakin seestyi ihmeen nopeasti ja pian paistoi taas aurinko, eikä myrskystä ollut enää tietoakaan. Purjehdimme Neuvostoliiton puolella lähinnä olevaan Miikkulaisten joensuuhun miten parhaiten taisimme. Siellä korjailimme vaurioita ja Torikka meni juttelemaan kälynsä 'Saksan Vilpon' kanssa. Vilppo oli ollut Saksan rintamalla 1. maailmansodassa. Minut pantiin nurkalle vahtimaan, ettei sotilaita tule.
Myös korkealle ulottuvan pyörteen näin kerran. Olimme silloin lähellä Miikkulaisten Alakylää. Matalamäki ja Korkeamäki näkyivät. Niiden takaa nousi ainakin pilviin saakka ulottuva kapea pyörre. Me ihmettelimme ja ajattelimme, että se oli varmastikin Suomenlahdelta ilmaan noussutta vettä. Aprikoimme, miten saamme sivuutettua pyörteen, koska se näytti tulevan kohti. Päätimme kuitenkin pitää kurssin, koska pyörre näytti pieneltä. Ajoimme edelleen. Pari kilometriä jäljessämme se kulki reitiltämme kauemmas Laatokalle. Ilma ei ollut tuulinen. Ei ollut ukkostakaan.
Laatokan 'laajalla kentällä' kesäaikaiset lämpötilaerot saattoivat aiheuttaa muitakin odottamattomia ilmiöitä. Moottoriveneiden aikaan myös ilman sähköisyys saattoi purkautua näkyvinä valokaarina koneen kautta veteen, vaikkei varsinaista ukkosta tai salamointia ollutkaan. Kone kävi siitä huolimatta. Siihen ei vain uskaltanut koskea.
Lämpimän kevään ja kesän aikaan Laatokalla esiintyi ajoittain voimakkaitakin pyörretuulia. Taipaleesta kotoisin olleet Laulajaisen veljekset ja heidän mukanaan muistaakseni Aleks Myöhäsen sisaren poika, Väinö Loponen olivat palaamassa verkoiltaan kotisatamaan 13.6.1934. Oltiin jo iltapäivän puolella. Ilma oli kaunis ja taivaalla oli kumpupilviä. Tuuli oli lounaassa. Vene oli jo Saaroisten edustalla olevan Replan kohdalla Kivikon matalikon reunassa kello 15:n aikoihin. Rannalla näkyi vanha kiintomajakka. Yhtäkkiä matkalaiset yllätti ns. myötäpyörre etelästä tulleen voimakkaan tuulenpuuskan aiheuttamana. Purjeita ei ehditty ottaa alas ja niin pyörre kaatoi veneen. Rantaan oli matkaa ehkä 3 kilometriä.
Vene kaatui varusteineen ylösalaisin. Ainoastaan tuo nuori poika jaksoi pysytellä veneen päällä paikalle tulleiden pelastaessa hänet. Loponen, joka joutui odottelemaan pelastajia 2 tuntia, kertoi myöhemmin, että paljon veneitä kulki onnettomuuden tapahduttua ohi, mutta kukaan niissä olleista ei havainnut hädässä olevia. Jalmari Laulajainen [] oli viimeisiksi sanoikseen sanonut: "Sano Hiljal terveisii ! Mie lähen jo Ahtin valtakuntua".
Myöhemmin löydettiin veljeksistä Jalmari hukkuneena. Häneltä jäi neljä lasta. Näistä Keijo asuu Uudessakaupungissa. Löytymättä jäi veli Filemon, joka oli myös perheellinen. Hukkuneet olivat alle 30 -vuotiaita. Myös toinen veljeksistä löydettiin. Tämä tapahtui perin kummallisella tavalla. Asiaan liittyy heinäpellolla ruokatauolla nähty uni. Unen näkijän nimi ei ole enää tiedossa. Lepääjä sai unessa määräyksen tulla hakemaan hukkuneet rannasta. Kun hän heräsi ja meni rantaan, ei sieltä löytynytkään mitään. Pellolle palattuaan hän sai tämän näyn voimakkaampana ja lähti uudelleen rannalle, löytäen samalla toisen hukkuneen ruumiin sieltä. Tämän kertomuksen on Jalmari Laulajaisen leski Hilja vahvistanut 1980-luvulla.
Kalastajavuosinani 1930-luvulla Saaroisista ja sen naapurikylistä hukkui neljätoista henkeä. Esi-isistäni olivat Laatokkaan hukkuneet Martti Davidinpoika Ahtiainen [1783080101] 10.11.1857 (74 v) ja David Martinpoika Ahtiainen [1815080901], isoisäni isä, 5.3.1859 (43 v). Setäni Matin Helena -vaimon kaksoisveli Martti [18871018ah] oli myös hukkunut serkkunsa Heikin [] kanssa 6.9.1917 kalamatkalla ollessaan. Saman kohtalon oli 1800-luvulta lähtien kokenut kymmenkunta sukuun kuulunutta kalastajaa. Monia kalastajia hukkui myös ennennäkemättömässä myrskyssä syyskuun 15.-16. päivien seutuvilla vuonna 1882. Tuota myrskyä kutsuttiin 'suureksi tuhoksi'. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen, yltyen myrskyksi, joka nosti sakean lumisateen ja pimentäen iltapäivän yöksi. Pimeydessä eivät kaikki osanneet suunnata hätäsatamia kohti. Jyrkkä, korkea aallokko koitui silloin monien kalaveneiden ja laivojenkin tuhoksi.
Kuva 81. Syksyllä 1934 hukkuneet 5 metsäpirttiläistä kalastajaa (Arvi ja Huugo Hyytiä, Albin ja Martti Laulajainen sekä Toimi Hatakka) on siunattu viimeiseen lepoon Konevitsan saaren pohjoispuolella toukokuussa 1935. Laatokan Kalastajaliiton puheenjohtaja A. Vuohelainen laskee liiton seppeleen "Vakava" -laivalta. (P. Savolainen)