Tämän teoksen edellä olevaan alkuosaan olen sijoittanut kertojaksi isäni Arvi Ahtiaisen, jonka muistelmiin kertomus suurimmaksi osaksi pohjautuu. Tästä eteenpäin teos keskittyy sodanjälkeisiin vuosiin, joista melkoinen osa on kuulunut myös omaan elämysmaailmaani täällä Lounais-Suomessa. Tästä syystä koin luontevimmaksi olla nyt seuraavassa jatkossa itse kertojana.
Luovutettu Karjala oli Kymen ja Pohjois-Karjalan läänejä lukuun ottamatta sama alue, kuin Venäjälle isovihan jälkeen luovutettu ns Vanha Suomi. Ennen luovutusta tällä alueella asui n 407 000 henkeä, joista Kannaksella 52 %.
Menetetyssä Karjalassa oli ennen sotaa maataloudesta saanut suurempi osa asukkaista (54.9 %) toimeentulonsa, kuin koko maassa yleensä (51.5 %). Karjalan maatilat olivat pienviljelmiä, lukuunottamatta muutamia jäänteenä olleita kartanoja eli hoveja. Kaikista viljelmistä oli 90 % alle 10 hehtaaria peltoa käsittäviä. Maatalousväestön sosiaalinen rakenne ja luokkaerot maaseudulla olivat hyvin yhdenmukaiset. Voimakkaassa nousussa ollut maatalous oli karjatalousvaltaista perheviljelystä. Kolmen sukupolven perheet olivat hyvin yleisiä
Ensimmäinen evakuointi tapahtui talvisodan alussa. Se ei tapahtunut kommelluksitta niin lähtö- kuin tuloalueillakaan. Myöhäisen evakuoinnin takia Hyrsylän mutkaan jäi 2000 henkeä vangeiksi. Myöhemmin tulivat venäläiset Sortavalaan varsin nopeassa tahdissa, synnyttäen paniikin. Kaikkiaan 120 000 karjalaista jouduttiin siirtämään vielä rauhanteon, 13.3.1940 jälkeen. Vaikeuksia ja valmistautumattomuutta ilmeni myös tuloalueilla eikä vain ihmisten, vaan myös eläinten sijoittamisessa.
Aluksi saivat lähes kaikki valtiolta avustuksia. Avustusluetteloiden mukaan karjalaiset keskittyivät Turun ja Porin lääniin sekä Kuopion ja Vaasan lääneihin. Valtion huoltoapuna maksettiin tuossa vaiheessa ns siirtoväen päivärahaa aikuisille enintään 12 markkaa ja alle 15-vuotiaille enintään 8 markkaa päivässä. Lailla, joka säädettiin 14.5. 1940 velvoitettiin jokainen vähintään 10 peltohehtaaria omistava luovuttamaan siirtolaisille maata kesäkaudeksi 1940 perunan ja juurikasvien viljelyä varten.
Sijoittuminen tapahtui varsin suppealle alueelle, eikä keskeinen periaate, luovutetun alueen asukkaiden kunnittainen yhtenäisyys toteutunut. Tästä johtuen tehtiin 18.4.1940 päätös tasoitussiirroista. Tätä varten sisäasiainministeriö jakoi luovutetut kunnat eri läänien kesken. Lääninhallitusten tuli sijoittaa kuntien siirtolaiset yhtenäisille alueille niin, että väestön oli mahdollista saada ammattiaan vastaavaa työtä. Nämä tasoitussiirrot koskivat varsinaisesti maatalousväestöä, eikä niinkään teollisuuden työntekijöitä, joiden katsottiin voivan omin voimin etsiytyä työelämään hankkimaan toimeentuloaan.
Siirtoväen pika-asutuslaki annettiin 28.6.1940. Sen perusteella suuri osa tasoitussiirtojen kohteeksi joutuneesta maatalousväestöstä sai muuttaa uudelleen. Tuon lain mukaan annettiin heille pääasiassa kolmenlaisia tiloja, joita olivat asuntotilat, sekamuotoiset tilat ja viljelystilat. Muina tilatyyppeinä mainittiin laissa kalastustilat ja perikuntatilat. Korvauslaki säädettiin 9.8.1940. Sen mukaan maksettiin karjalaisille omaisuudesta täysimääräinen korvaus 320 000 markan arvoon saakka. Tätä arvokkaammasta omaisuudesta annettiin korvaus alenevan asteikon mukaisesti vuosien 1934-38 keskimääräistä hintatasoa seuraten. Kullekin korvauksensaajalle tuli maksaa korkeintaan 10 000 markkaa rahana ja loppuosa obligaatioina. Kuitenkaan alkukesään 1941 mennessä ei oltu maksettu ainoatakaan korvaussummaa.
Pika-asutuslain toimeenpano keskeytettiin jatkosodan alettua. Jatkuva muuttaminen ei ollut mieleen. Virallisista ohjeista ja sijoituksista huolimatta haluttiin hakeutua Etelä-Suomeen, Uudenmaan lääniin. Viipurin läänin luovuttamatta jäänyt osa oli suosittua aluetta. Entinen kotiseutuhan oli lähinnä tuota aluetta. Kun luovutettu Karjala oli jatkosodan alussa vallattu takaisin, alkoi melkein välittömästi paluumuutto Karjalaan. Tähän toimintaan suhtauduttiin virallisellakin taholla myönteisesti ja säädettiin myös uusi korvauslaki 13.8.1942, joka olikin tuon vuoden suurin sisäpoliittinen kiistakysymys. Täysi korvaus paluumuuttajille maksettiin 500 000 markkaan asti ja yli menevä osa liukuma-asteikon mukaan. Valtiokonttori suoritti maksun noin 150 000 korvaukseen oikeutetulle. Yhteissumma oli hallituksen arvioima määrä eli 9 miljardia markkaa.
Pienin takaisinmuuttaneiden osuus oli rajakunnissa, jotka sijaitsivat lähellä rintamaa. Metsäpirtissä oli 31.12.1940 ollut asukkaita 4549 henkeä ja näistä vain 577 oli muuttanut 1.1.1944 mennessä takaisin Metsäpirttiin, mikä oli 12.4 % asukkaista. Terijoella vastaava määrä oli 2.4 %. Nämä kaksi olivat kaikkein alhaisimmat paluumuuttoprosentit luovutetussa Karjalassa. Seuraavaksi alin oli Käkisalmen 19.9 %. Sodan tuhoilta parhaiten säilyneissä kunnissa oli rakennusten hävitysprosentti vain 10-15. Perusteellisimmin sota oli hävittänyt Metsäpirtin, jonka rakennuksista 99 % oli joko kokonaan tai osaksi raunioina. Hävityksen raja kulki pitkin Vuoksea, Suvantoa ja Taipaleenjokea, joiden eteläpuolisilla alueilla tuho oli täydellisin. Metsäpirttiläisiä muutti jatkosodan aikana mm Sakkolan Kiviniemeen, jossa rakennuksia oli säästynyt sodan tuhoilta.
Vaikka toista evakuointia suunniteltaessa oli huomioitu aikaisemmat kokemukset, sisältyi sen toteutukseen kesällä 1944 jälleen dramatiikkaa. Tämä johtui venäläisten nopeasta läpimurrosta ja etenemisestä. Aselepo solmittiin 4.9.1944 ja sen jälkeiseen evakuointiin liittyi myös sadonkorjuu. Tämän jälkeen karjalainen siirtoväki pysyi talven yli uusilla alueillaan, ollen epävarma siitä, miten Suomi pystyisi olonsa järjestämään. Seuraavana kesä jatkuivat muutot sekä vapaaehtoisesti, että valtiovallan toimesta. Neljän vuoden kuluttua tästä alkoi muuttaminen taantua ja siirtolaisten asuinpaikat olivat näin muuttuneet huomattavasti. Muuttoliikkeessä Vaasan läänin siirtolaisten määrä oli vähentynyt merkittävästi. Muuton valtavirta kulki kaakkoon.
Sodanjälkeen siirtolaisten sijoitussuunnitelmat olivat erilaiset, kuin sodanaikaiset väestön evakuointisuunnitelmat. Evakuointisuunnitelmissa oli varattu paikka kaikille, mutta sijoitussuunnitelmissa vain maatalousväestölle, jota varten tehtiin tarkka kuntakohtainen suunnitelma. Sen laatimisperiaatteena oli pitää lähtökuntien maataloussiirtoväki koossa. Se toteutti toisaalta 5.5.1945 annetun maanhankintalain periaatetta, jonka mukaan maahan oikeutetut siirtolaiset oli uskontonsa, kielensä ja aikaisempien asuinpaikkojensa mukaan yritettävä sijoittaa samoihin kuntiin ja asutusryhmiin. Edelleen olivat voimassa myös aiemman pika-asutuslain sijoitusperiaatteet, joissa huomioitiin Karjalassa olleiden entisten asuinalueiden luonnonolosuhteet, liikenneyhteydet ja taloudelliset edellytykset sijoituksia toteutettaessa. Kuntakohtaiset suunnitelmat tarkennettiin myöhemmin kyläkohtaisiksi ja niissä pyrittiin säilyttämään myös lähinaapuruussuhteet. Karjalaisia siirtolaisia ei sijoitettu Oulujoen pohjoispuolelle. Maanhankintalakiin tuli ns ruotsalaispykälä, jota ei ollut pika-asutuslaissa. Sen mukaisesti siirtolaisia ei asutettu suomenruotsalaisille alueille. Se vaikeutti erityisesti ulkosaarten kalastajien sijoittumista.
Edellä esitetty sijoitussuunnitelma koski siis vain maatalousväestöä, eli viljelys- ja asuntoviljelystilaan oikeutettuja varsinaisia maanviljelijöitä. Heitä oli vain 35 % koko siirtoväestä. Heistä arviolta puolet oli asettunut jo evakuointi- tai pika-asutusvaiheessa lopullisille sijoituspaikoilleen. Toinen puoli heistä joutui vielä muuttamaan. Kannakselaisten, maalaiskunnissa asuneiden muutto suuntautui lounaaseen ja etelään. Keskikarjalaiset siirtyivät kaakkoon ja itään sekä rajakarjalaiset itään ja osittain koilliseen. Vuoden 1949 päättyessä katsottiin, että siirtolaiset olivat pysyvästi asettuneet aloilleen. Tuolloin lakkautettiin siirtoseurakunnat näiden jäsenten siirtyessä uusiin kotiseurakuntiinsa. Samanaikaisesti lakkautettiin myös siirtoväenhuoltohallinto sen siirtyessä uusien kuntien huoltoelimille. Luovutetun alueen kunnat oli lakkautettu jo vuotta aikaisemmin. Karjalaisesta siirtoväestä alkoi vähitellen kehittyä karjalainen väestö nyky-Suomeen. Siirtolaisten monivaiheinen liikkuminen oli käytännössä päättynyt 1950-luvulle tultaessa ja he olivat silloin pääpiirteissään asettuneet aloilleen. Sijoittumisen painopiste oli Etelä- ja Lounais-Suomessa.
Siirtolaisten sopeutumisesta suoritettiin tuossa vaiheessa laaja yhteiskuntatieteellinen tutkimus. Sen mukaan omaan sijoittumiseen oltiin varsin tyytyväisiä yleensä. Mahdollisena uutena muuttokohteena olisi haastateltujen mukaan tullut kyseeseen ainoastaan luovutettu Karjala, jos se olisi ollut mahdollista. Niinä vuosina, jotka olivat kuluneet Karjalasta siirtymisestä tutkimuksenteon ajankohtaan, tapahtui merkittävää sopeutumista muuhun Suomeen. Oman murteen käyttö väheni ja kanssakäyminen kanta-asukkaiden ja siirtolaisten kesken lisääntyi, samoin avioliitot. Karjalaiset osallistuivat yleensä varsin aktiivisesti myös Kanta-Suomen julkiseen elämään. He eivät myöskään lähteneet siirtolaisiksi muihin maihin sen runsaammin, kuin muutkaan suomalaiset.
Tutkimuksessa päädyttiin myös osittain virheelliseen päätelmään, että karjalaiset olisivat lakanneet olemasta erillinen ryhmä Suomessa. Tätä koskien teki Jyväskylän yliopiston sosiologian professori Faina Jyrkilä, itsekin karjalainen, seurantatutkimuksen 1970-luvun loppupuolella (Jyväskylän yliopiston julkaisusarja). Sen mukaan karjalaistilat, talouskeskukset ja kodit edelleen varsin yleisesti erosivat ympäristönsä savolaisista ja satakuntalaisista tiloista, talouskeskuksista ja kodeista. Mikäli sulautumista tai yhdenmukaistumista oli tapahtunut, se oli ollut molemminpuolista. Tärkein osoitus karjalaisesta, säilyneestä omaleimaisuudesta oli karjalan murre.
Etnologien havaintojen mukaan voimakkaasti yleistynyt juurien etsintä on tarttunut siirtokarjalaisten jälkeläisiinkin ja tuonut heitä runsaasti mukaan karjalaisjärjestöihin. Tosiasia on, että vanhempien karjalaispolvien osuus vähenee yhä kiihtyvällä vauhdilla. Arvioiden mukaan kahdessakymmenessä vuodessa, vv. 1940-1960, väheni alunperin luovutetuilla alueilla vuonna 1940 asuneiden osuus kuoleman ja maastamuuton kautta 28 % eli 121 000 hengellä.
Nyt, vuonna 1999, nuorimmat elossa olevat Metsäpirtissä syntyneet ovat lähes 60-vuotiaita.
Metsäpirtin Saaroisissa asunut isoisäni Antti Ahtiainen siirtyi perheineen Talvisodan alussa Pieksämäen kunnan Venetmäen kylään evakkoon. Perheen molemmat pojat Arvi ja Eino olivat sodassa, Talvisodan aikana Kannaksen seuduilla. Pieksämäelle muuttivat vanhemmat Antti ja Aune sekä tytär Maire.
Talvisodan loppuvaiheessa perhe siirtyi seuraavaan evakkopaikkaan eli Heinäveden Petruman kylään. Siellä sijoituttiin Holoppalanmäellä olleeseen Einari Raanon taloon. Tämä vaihe tuli kestämään 5 vuotta, eli sodan loppuun saakka.
Kuva 95. Aune Ahtiainen Petrumalla, sylissään Einari Raanon kasvattipoika.
Heinävedellä asui evakossa myös muita Saaroisista tulleita sukulaisia. Isäni Arvin eno Salomon Suikkanen asettui perheensä ja isoäitini äidin Maria Suikkasen kanssa alkuun Turusten omistamaan Kangaspellon taloon Petruman Karelin kylässä. Tuona aikana Maria myös kuoli eli 27.2.1943. Hänet haudattiin Petruman kappelin hautausmaalle.
Heinäveden jakso jäi Saaroisten evakoille välivaiheeksi. Tuon Sydän-Savon kunnan piirteet mäkimaisemineen, kanavineen ja järvineen syöpyivät kuitenkin monille mieleen. Joillekin se oli turvallinen lapsuuden maisema, joillekin taas tulevaisuuden uskoa antava turvapaikka sodan melskeestä lomalle tultaessa. Monille vanhemmille metsäpirttiläisille se ehkä kuvasti jo luopumisen iltaruskoa. Kotiseudusta Kannakselta ja Laatokan rannoilta oli jäljellä vain haikea muisto. Joku suri sodassa kaatunutta lastaan kokien samalla tulevaisuuden toivon heikkenevän.
Oli mukauduttava elämään uusilla asuinsijoilla. Noina aikoina kotiseuduiltaan lähteneet karjalaiset eivät aina saaneet paikallisilta asukkailta suosiollista suhtautumista osakseen. Tuollaisessa tilanteessa Heikki Ahtiainen muistaa joutuneensa käyttämään Pohjanmaalla välillä sanallisia lahjojaankin, kun etsittiin oikeutusta uuteen elinpiiriin:
"Vaikka me nyt tien päällä olemmekin, emme me suinkaan ole maantieltä lähteneet."
Sodan koura ei tahtonut vielä Talvisodan jälkeenkään irrottaa otettaan Suomesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Suomea näin uhattiin. Aina ennenkin oli jollain tavalla selvitty ja niin selvittiin nytkin. Sodan uuni oli vain jälleen kerran päättänyt julmalla tavallaan sulattaa ja sekoittaa kansan saattaakseen sen taas uuteen alkuun.
Elettiin vuotta 1945 ja sota oli vihdoin päättynyt. Uskallettiin jo ajatella jotain pysyvääkin. Antti [1885060601] ja Aune Ahtiaisen perheelle koitti aika siirtyä Länsi-Suomeen, Pyhärannan Rohdaisiin. Vähäinen omaisuus mukanaan perhe saapui Heinävedeltä junalla Rauman asemalle. Vanhempien ja kolmen lapsen lisäksi mukana oli toisen pojan eli Einon Petrumalta löytynyt vaimo Sylvi, jonka isä Otto Kasanen oli antanut Savosta mukaan myös lampaita sekä lehmän ja hevosen. Asetuttiin asumaan Rohdaisten Tätilän taloon. Sen jälkeenkin toimeentulo oli osittain vielä Kansanhuollon varassa tavaran ollessa edelleen kortilla sodan peruilta. Pojat löysivät itselleen lähinnä rakennustyötä. He rakensivat asuin - ja ulkorakennuksia lähitaloille sekä muille siirtolaisille ja osallistuivat myös Raumalla telakkahallin tekoon. Alkuperäiset asukkaat ottivat tulokkaat melko hyvin vastaan ja isompaa kulttuurishokkiakaan ei vaikuttanut tulleen. Tosin paikallista murretta vähän ihmeteltiin, kuten ilmeisesti Pohjanmaallakin. Kerran oli Tätilän mamma katsonut tuvan ikkunasta ulkona leikkiviä lapsia ja tokaissut: "Kakarak kara !" (=lapset juoksevat).
Vielä ei siirtolaisille ollut löytynyt pysyvää asuinpaikkaa. Asutusasioita hoitavilta viranomaisilta isäni Arvi oli kysellyt sijoituspaikkoja. Jossain vaiheessa lupailtiin Pohjanmaalta, lähinnä Kauhajoelta tilaa. Tästä ei kuitenkaan saatu varmuutta ja lopulta kehoitettiin ottamaan yhteys Uudenkaupungin asutuslautakuntaan.
Viimein ilmoitettiin Uudenkaupungin maalaiskunnassa olevan Sundholman kartanon alueelta järjestyvän tiloja. Asia oli jo siinä määrin varma, että jotkut perheet olivat siirtymässä kartanon seuduille tilapäismajoitukseen. Tähän valmistauduttiin maanjaon ollessa vielä tekemättä. Kartanon peltoalue oli tuolloin vielä vuokralla Liisa ja Erkki Lehdolla (kansliapäällikkö Markku Lehdon vanhemmat) ja sadonkorjuukin oli vielä kesken. Puintitöiden jälkeen siirtolaiset osallistuivat näiden peltojen kyntämiseen.
Syyskesällä 1946 oli kartanon pelloilta korjattu Lehtojen sato, minkä jälkeen setäni Eino [] sekä pikkuserkkuni Viljo Kiiski [] olivat kyntäneet Uusiniityn alueen pellot. Ahtiaisten asuinpaikkana oli tuolloin vielä Rohdainen. Sylvi Ahtiainen [] oli sieltä tullut huolehtimaan kyntäjien muonituksesta ja majoituksesta, asuen kartanon "trenktuvan" keittiössä. Siirtolaisia ei täällä varsinaisesti kuulemma silloin vielä asunut. Kyntötöiden aikoihin tuohon rakennukseen sijoitettiin sitten siirtoväkeen kuulunut Aleks Peltosen [] perhe, kyntöväen asuessa "alivuokralaisina". Myös muita siirtolaisperheitä alkoi vähitellen muuttaa Sundholmaan.
Trenktupa sijaitsi kartanon lähistöllä nykyisen tiilimuuntajan paikalla. Rakennukseen mentiin sisään eteisestä, josta oli yhteys kolmen siirtolaisperheen asuttamiin huoneisiin. Talon toisessa päässä oli keittiö. Trenktupaan sijoitettiin Peltosten lisäksi Yrjö Suikkasen [] ja Juho Hyytiän [1896041101] perheet. Vähän myöhemmin siinä asuivat myös Agnes ja Juho Kiiski, kaikki Metsäpirtin Saaroisista. Juho Hyytiä kuoli vuonna 1947 oman käden kautta. Suuret muutokset olivat hänessä vaatineet hintansa.
Arvi Ahtiainen tuli ensimmäisen kerran Sundholmaan polkupyörällä ajaen loka-marraskuussa v.1946 Pyhärannan Rohdaisista työpäivän päätteeksi. Kartanon eräässä rakennuksessa eli "Matinripissä" asui silloin jo hänen Ristiinasta muuttanut enonsa Tahvo Suikkanen perheineen. Samasta rakennuksesta isäni sai varmistettua uuden, tilapäisen asuinpaikan ja niin ryhdyttiin taas muuttopuuhiin.
Vanhan kotiseutunsa Karjalassa menettäneet Ahtiaiset siirtyivät Uudenkaupungin maalaiskunnan Sundholmaan loka-marraskuussa 1946. Vanhempien, poikien ja miniän lisäksi perheessä oli 13 -vuotias tytär Maire eli tätini, joka vähän tämän jälkeen sairastui insuliinidiabetekseen.
Muuttomatkan vaiheista minulle kertoivat isäni Arvi sekä setäni vaimo Sylvi. Pyhärannasta kohti Uudenkaupungin maalaiskuntaa lähdettäessä nuorempi pojista eli Eino ajoi omalla hevosella Sundholmaan muuttokuorman. Siinä oli mukana myös hänen Rohdaisissa korjaamansa heinä karjan rehuksi. Isäni Arvi tuli kuorma-autolastin mukana muun perheen seuratessa henkilöautolla. Mukaan otettiin myös lampaat ja kaksi lehmää, joista toisen Sylvi Ahtiainen oli saanut kotoaan Heinävedeltä mukaansa. Hänen peruiltaan oli myös Teppo-hevonen. Perhe asettui Matinripiin, joka oli pitkänmallinen, kolmen savupiipun talo lähellä kartanon piha-aluetta. Talo sijaitsi kartanon nykyisen navetan seutuvilla, 'alatien' varrella sembramäntyjen katveessa.
Tuossa rakennuksessa asui jo isäni eno Tahvo Suikkanen 4-henkisine perheineen. Siinä oli myös kartanon leipomo, jossa Ester Lehto leipoi talon omaan tarpeeseen ja myös myytäväksi. Matinripiin majoituttiin tilapäisesti siihen asti, kunnes oma tila eli Uusiniitty oli lunastettu kartanolta ja asuinrakennus rakennettu edes jollain tavalla asuttavaan kuntoon. Tähän kuluisi kuitenkin vielä aikaa.
Siirtolaisten asuntona oli myös kartanon nykyisinkin pystyssä olevan tiiliportin pohjoispuolella ollut Kanatupa, jonka toisessa päässä olivat asuintilat ja toisessa eläinsuoja. Käytävä erotti näitä kahta osaa. Jatkosodan aikana Kanatuvassa olivat majoittuneina kartanoon sijoitetut venäläiset sotavangit. Tähän rakennukseen muutti Aleks Myöhänen perheineen. Rakennus purettiin myöhemmin ja siirrettiin Myöhästen tilan eli Kalliorinteen päärakennukseksi puolentoista kilometrin päähän.
Ahtiaisten kotieläimet pidettiin alkuun Kanatuvan päässä olleessa tallissa Pyhärannasta mukana tuotuine rehuineen. Kaikkien siirtolaisten eläimet olivat sekaisin tuossa samassa karjasuojassa, jonka talviaikaista ahtautta helpotti vasta keväällä lampaiden siirtyminen Nuhjan saareen tuoreille laitumille. Sylvi Ahtiainen kertoi, että tämän laidunnuksen eläinten omistajat korvasivat tekemällä kartanolle taksvärkkityötä eli "taksia".
Myös muita majoitusrakennuksia alueelta oli annettu evakkojen käyttöön. Koutun muinaisen kedon seutuvilla, Johan Elfvingin nykyisen talon kohdalla, kartanon pohjoispuolella vajaan puolen kilometrin päässä olleessa vanhassa kartanon mökissä asui alkuun uusikirkkolainen (Vl) Kirjosen perhe. He olivat tulleet sinne asuttuaan välillä Salmen kartanon piharakennuksessa ja Haapaniemen koulussakin. Myöhemmin Koutun mökkiin muutti Armas Ahtiaisen perhe, jonka Ketunkalliolle eli keskemmälle kaupunkiin muuton jälkeen myös tuo rakennus siirrettiin sinne. Tällä hetkellä siinä toimii päivätoimintakeskus Päivälä.
Ahtiaisten tilapäismajoituksen aika jatkui vuoden verran. Omaa kotia kaivattiin ja tulevan tilan alue eli Uusiniitty olikin jo selvillä. Maanlunastusasioita järjesteltiin sekä valtakunnallisesti, että paikkakuntakohtaisesti. Myös Uudenkaupungin seudulla odoteltiin ja valmistauduttiin tulevaan. Talvella 1946 Arvi ja Eino kaatoivat Uusiniityn taloa varten tukkeja kartanon omistamasta Trairannan metsästä, vaikkei rakennuspaikkaa oltukaan vielä saatu omaan hallintaan. Puista veistettiin talven mittaan hirsiä, joista oli tarkoitus rakentaa seuraavana kesänä päärakennus. Asuinrakennukset tehtiin siihen aikaan yleensä hirrestä.
Myös isäni eno Tahvo Suikkanen oli aloittanut uuden talon rakentamiseen tarvittavan puutavaran kaadon jo aiemmin syksyllä Varesmaan saaresta, Iso-Puntarin salmen rannalta, tietäen jo alustavasti rakennuspaikankin. Samana talvena 1947 nuo tukit kuljetettiin valitulle paikalle. Se oli Kulman tilan alueella, lähellä kohtaa, jonne alkuperäinen "vanha kartano" oli 1400-luvulla perustettu.
Puutavaran kuljetus tapahtui kuorma-autolla pitkin Iso-Puntarin jäätä. Sen jälkeen tuo salmi ei tiettävästi ole ollut niin vahvassa jäässä.
Tahvo Suikkanen [1898041501] oli perustanut Metsäpirtin Saaroisiin juuri ennen sotaa perheelleen uuden kodin, joten rakennustyö oli hänellä vielä tuoreessa muistissa. Sundholmaan Ristiinasta tullessaan Suikkasilla oli mukanaan lehmiä, muttei kuitenkaan hevosta. Paikallisista metsistä tapahtuneet materiaalihankinnat ja myös maiden lunastukset korvattiin asutuslautakunnan toimesta omistajille siirtoväen asutuslain perusteella.
Seudun suurimman maatilan eli Sundholman kartanon omisti Aminoffien 4:n sisaruksen perikunta ja heidän suvullaan kartano on edelleenkin. Sisarukset olivat: Vera Aminoff, Brita Aminoff, Ira Elfving ja Mary Tötterman. Vera toimi Uudessakaupungissa lastenkodin johtajana ja asui kartanossa. Brita Aminoff oli koulutukseltaan diplomiekonomi ja toimi jonkin aikaa Viialan viilatehtaalla taloushallinnon tehtävissä, tullen sitten hoitamaan kartanon asioita. Ira asui vakituisesti Helsingissä miehensä, professori Gustav Elfvingin ja lastensa kanssa, viettäen kuitenkin aina kesät Sundholmassa.
Tilaa oli hoitanut Mary -sisaren mies, agrologi Lars Tötterman, jonka kaaduttua sodassa, oli metsiä lukuunottamatta koko kartano karjoineen ja peltoineen vuokrattu Liisa ja Erkki Lehdolle.
Kuva 96. Sundholman kartano v. 1995. (Pentti Ahtiainen)
Maanlunastusasioiden ollessa vielä kesken, Sundholman kartanon perikunnan edustajana turkulaisen Siirin asianajotoimiston lakimies kutsui kylän siirtolaiset kokoukseen. Heille tarjottiin ostettaviksi tiloja, joiden vastineeksi kartanolle olisi luovutettu siirtoväen menettämistään tiloistaan saamiaan kultareunaisia valtion obligaatioita. Tällaiset kaupat kuitenkin kiellettiin korkeammalta taholta. Perikunnan asioita hoiti varsinaisesti Kankaisten paroni Claes Aminoff, joka silloin tällöin kävi kartanossa. Isoisäni Antti oli usein soutamassa paronin käydessä kalastamassa.
Lopulta päästiin lunastustoimenpiteisiin asti pakonomaisessa tilanteessa. Siirtoväen asutus oli saatava valmiiksi. Maanlunastus suoritettiin valtion alkuperäisten ohjeiden mukaan ja kaikki tuntuivat paikkansa löytävän, eikä tyytymättömyyttäkään juuri ilmennyt. Kartanolla oli Train korkean kallion sivustalla osittain vesijättöaluetta oleva vanha Uusiniityn niittyalue, jonka Ahtiaiset saivat omaksi tilakseen pakkolunastuksen kautta, niinkuin tilojen omistusoikeus silloin yleensäkin siirtyi. Vanhan ladon lisäksi rakennuksia tilalla ei ollut. Kaikki oli siis rakennettava alusta lähtien. Uusiniitty pakkolunastettiin tuosta vuokra-alueesta. Metsä saatiin parin kilometrin päästä Korpelan alueelta, läheltä Uuttakaupunkia.
Kesä 1947 oli kiireistä rakentamisen aikaa. Kylään nousi useita samaa mallia olevia asutustiloja. Myös Arvi ja Eino Ahtiainen rakensivat perheelle asuinrakennuksen sinä kesänä. Rakennustarvikkeista oli pulaa ja rautanaulojen saanti näytti välillä erityisen vaikealta. Valtion rautavaranto oli kai aiemmin kylvetty Karjalan metsiin. Talon valmistuttua siihen muutettiin vakituisesti vuoden 1949 loppukesällä.
Kuva 97. Ahtiaisten uusi talo ja isoäiti Aune sen edustalla.
Tilapäisasuntona käytetty Matinripi purettiin myös samoihin aikoihin ja sen hirsistä rakennettiin Uusiniityn tilan kellari ja navetta. Siitä saatiin myös päärakennuksen lakilaudat, kapeat ponttilaudat. Tuo kesä 1949 oli Sylvi Ahtiaisen mukaan hyvin lämmin. Olivat Einon kanssa tarjenneet nukkua keskeneräisessä rakennuksessa ennen ikkunoiden laittoa. Koko perheen muutto tapahtui tilanteessa, jossa uudisrakennus oli vähän vielä kesken ja tilapäisasuntoa alettiin jo purkaa. Lyhyen aikaa asuttiin oikeastaan kahdessa paikassa. Karjarakennus saatiin talveksi siinä määrin kuntoon, että karja voitiin siirtää siihen. Seuraavana talvena hankittiin lisää eläimiä. Toisen lehmän kävi isoäitini ostamassa huutokaupasta jostain kartanosta Kokemäellä. Karjalaiset olivat näin sijoittumassa pysyvästi Lounais-Suomeen.
Kuva 98. Tyytyväinen isoäiti, nallea tukevat pojantyttäret, naapurin lapset ja kissa 1950-luvulla Sundholmassa.
Sundholman alueelle sijoitettiin samasta Metsäpirtin kylästä, eli Saaroisista tulleita perheitä, jotka olivat lähes kaikki sukua keskenään. Tänne tiensä löytäneitä olivat Ahtiaisten lisäksi Suikkaset, eli isäni enot Yrjö [], Salomon [] ja Tahvo [1898041501], kaikki perheineen. Muita olivat Hyytiät (3 perhettä)[], Repo [], Peltoset (2 perhettä) [], Kiiski [] ja Myöhänen [] sekä Metsäpirtin Taipaleesta tullut Laulajainen []. Näiden asukkaiden tulon myötä näyttää muodostuneen myös Vanhakartanon kylä. Myös muita siirtolaisten asutuskeskittymiä Uudenkaupungin tienoille syntyi. Kaupungin alueelle, nykyisen Välskärintien varrelle rakensivat monet perheet kotinsa, Laulajaiset ja Peltoset näiden mukana.
Maalaiskunnan puolelle Valkkimerelle ja Salmen kartanon alueelle tapahtui myös keskittymistä. Kalannissa karjalaisia sukulaisiamme asui Pappilanpellon seutuvilla ja Katinan kylän suunnalla. Myös Lokalahdelle, Vehmaalle, Laitilaan, Pyhärantaan, Raisioon, Mynämäelle ja Mietoisiin sijoittui melkoinen määrä Metsäpirtin Ahtiaisia.
Siirtoväen asutuslain toteuttamisperiaatteena oli säilyttää kyläkokonaisuudet myös sijoituspaikkakunnilla. Saaroisten kylän satoja asukkaita ei luonnollisestikaan voitu sijoittaa samalle seudulle. Varsinaisesti suomenruotsalaisille alueille ei karjalaisia juuri asettunut ilmeisesti ruotsinkielisten vastustuksesta johtuen. Sundholman kartanon alue näyttää olleen poikkeus.
Siirtolaiset olivat saaneet käyttöönsä isoista tiloista, erityisesti kartanoista lunastettuja alueita pääasiassa Länsi-Suomesta. Käytännössä kuntatasolla uudelleen asuttamisen järjestelivät maanlunastus- ja asutuslautakunnat vastaavien lakien ohjauksessa. Osa tiloista oli rakentamattomia. Rakennuspuun käyttöoikeudesta oli myös sopimuksia. Tilat luokiteltiin asutus- maanviljelys- ja kalastustiloiksi. Kullekin siirtolaisperheelle pyrittiin luovuttamaan tila sodassa menetettyä tilaa vastaavasti. Näiden omistusten perusteella määräytyi siirtoväen asutuslain mukaan Ahtiaisille myönnetyn tilan koko Sundholmassa. Tämä tila luovutettiin koko perheelle yhteisesti, huolimatta siitä, että tähän perheeseen kuului aikuisia lapsia.
Pääosa siirtolaisista asettui Sundholman kartanon kaakkoispuolelle, kahden kilometrin päähän siitä Paalamäelle asti ulottuvalle Vanhakartanon alueelle, nykyisen kylätien läheisyyteen.
Kuva 99. Sundholman Vanhakartanon kylän aukeaa Lautveden rannalla toukokuussa 1996. (Pentti Ahtiainen)
Ennen sotia, vielä 1930-luvulla tuolla alueella oli ehkä alun toistakymmentä asukasta kuudessa eri taloudessa. Lähinnä kartanoa, eli päätiestä rantaan haarautuvan tien varrella Kankon mäen molemmin puolin olivat alkuperäiset tilat Kivirinta ja Kanko. Risteyksestä päätietä pitkin kaakkoon jatkettaessa parinsadan metrin päässä oli kartanon tiilentekijöiden ja muiden työläisten asuttama keltainen Mäntylän mäkitupa eteläisellä mäenrinteellä. Tästä tuli myös minun kotini myöhemmin. Sen jälkeen tie kulki viivasuorana, sivuten vajaan kilometrin pituista pelto-ja vesijättöaukeata sekä ohittaen aukean päässä Vanhakartanon lampuotitilan pitkän, kahden perheen asuttaman päärakennuksen. Se purettiin lopulta vähän ennen siirtolaisten tuloa. Tie kaartui hiukan etelään kohti Paalamäkeä ja Arvassaloa. Paalamäen eli muinaisen Paalilan Ylistalo ja Alastalo oli jo purettu sotiin mennessä. Nekin olivat olleet kartanon rakennuksia alunperin. Kylätiestä koilliseen haarautuvan tien varrella, eli Vanhakartanon lampuotitilan pohjoispuolella, mäen päällä oli Stolt'ien mökki ja sen koillispuolella punainen Kullerin mökki.
Siirtolaisten tultua 1940-luvun lopulla, rakennettiin tälle Vanhakartanon alueelle kymmenen uutta asuinrakennusta kartanolta lunastetuille tiloille, jotka olivat pinta-alaltaan noin 10-25 hehtaarin väliltä. Uusia asukkaita tuli 45, joista pääosa oli lapsia ja nuoria. Tämä oli viimeinen Sundholman kartanolle kuuluneista kantatiloista tapahtunut suuri lohkominen. Aiemmin 1920-30 -luvuilla oli erotettu muutamia suuria tiloja lähinnä Arvassalon ja Haapaniemen suunnilta. Tämä oli pienentänyt tilan aluetta eli tuhansien hehtaarien suuruista "Sundholman lääniä" melkoisesti. Alunperin kartanon alue oli käsittänyt suurimman osan Uudenkirkon pitäjän rannikkoa ja saaristoa.
Vanhakartanon kylä muodostui varsinaisesti vasta siirtolaisten tultua tänne. Tätä ennen Vanhakartano tarkoitti suppeammin vanhaa kartanon lampuotitilaa. Tuo tila oli alkuperäinen kartano, jonka Djäkn -suku oli 1400 -luvun alussa perustanut ja jota sittemmin myös Tavastit hallitsivat. Kartanon päärakennus sijaitsi tuolloin ilmeisesti Kulleri -nimisen alueen kumpujen seutuvilla.
Naimakauppojen kautta Flemingien suvun omistukseen tulleen kartanon päärakennus rakennettiin uudelleen 1490-luvulla nykyiselle paikalleen Sundholman saarelle Vähä-Puntarin salmen rannalle. Tähän olivat syynä maankohoamisen seurauksena ilmenneet puolustukselliset ja vesiliikenteelliset hankaluudet. Sen ajan pienet laivat oli jouduttu lopulta kankomaan sauvoin eteenpäin muinaisessa Kankon salmessa, Vanhakartanon lahden suulla. Tämä ei Joachim Flemingiä miellyttänyt ja hän siirsikin kartanon syvempien vesien varrelle. Vanha kartano jäi yli 400 vuoden ajaksi lampuotitilaksi. Viime sotien jälkeen alue siis jaettiin karjalaisille ja lampuotitilojen aikakausi päättyi Sundholmassa lopullisesti.
Sundholm -nimen käyttö haluttiin 1960 -luvun lopulla varata vain itse kartanolle ja näin nimettiin sen kaakkoispuolelle muodostunut uusi kylä Vanhakartanon kyläksi virallisesti.
Keitä olivat tämän kulmakunnan asukkaat ennen siirtolaisten tuloa ? Kartano oli tuolloinkin alueen keskipiste ja sen ylläpito vaati työvoimaa. Monet olivat tulleet perheineen tekemään lähinnä maataloustyötä tai muita kartanon tarvitsemia palvelustehtäviä. "Talon" puolesta saatiin asunto koko perheelle. Tämä työikäinen väestö oli kuitenkin liikkuvaa ja välillä muutettiin kartanon asunnosta toiseen tai lähdettiin muualle, parempien ansiomahdollisuuksien perässä. Myös usean sukupolven ajan kartanon palveluksessa olleita löytyi. Jotkut jäivät alueelle vanhuudenpäivikseen asumaan erilaisin, talon kanssa tehdyin sopimuksin. Monet näistä olivat ostaneet asuintalonsa.
Vasta sotia edeltäneinä vuosikymmeninä oli tapahtunut varsinaisia tilakauppoja kartanon ja lähinnä sen "alustalaisten" kanssa. Myös äitini isä oli vuonna 1930 ostanut tällaisen pienen tilan.
Alkuperäisiä, kartanon töissä viime sotien molemmin puolin olleiden sukunimiä olivat: Hurme, Vehman, Karlsson, Hellstén, Artiola, Lehto, Laiho, Nummelin, Vuorinen, Andersson, Terho, Silén, Mäenpää, Jermo (mm. Aake Jermo), Suominen, Grönlund, Salminen, Laaksonen ja Koski. Monet heistä asuivat kartanon läheisyydessä ja vain harvat nykyisellä Vanhakartanon seudulla. Työnjohtajana eli "förvalttarina" toimi taloustirehtööri Paul Konrad Soinio ja hänen alaisenaan nokkamiehiä. Soinio oli hieman ennakkoluuloinen siirtolaisten suhteen ja arveli, että he taitavat muodostaa "surkelan" kylän. Nousukausi aiheutti kuitenkin päinvastaisen ilmiön ja elintaso alkoi nopeasti kohota tulokkaidenkin keskuudessa.
Myös Sundholman seudulta lähtöisin olleet veteraanit saivat rintamamiestiloja. Heistä eivät monetkaan halunneet asua siirtolaisten keskellä. Joillakinheistä oli Soinion tavoin ennakkoluuloisia käsityksiä näiden Karjalasta tulleiden, usein aika vähävaraistenkin uusien asukkaiden selviytymiskyvystä.
Siirtolaiset hyväksyttiin kaikesta huolimatta melko hyvin alkuperäisten asukkaiden taholta. Ehkä naiset olivat miehiä enemmän tekemisissä keskenään ja uusia sosiaalisia kontakteja syntyi. Tutustuttiin puolin ja toisin, kuten olen kuullut isoäitini Aunen ja Kankon tilalla asuneen Aune Nurmen välilläkin tapahtuneen. Oskari ja Aune Nurmi olivat aiemmin olleet kartanon palvelusväkeä. Nurmet asuivat aiemman palveluspaikkansa vuokralaisina Kankossa kaikkiaan 16 vuotta suuren lapsilaumansa kanssa.
Vielä 1930-luvulla Kanko kuului Daavid Hellsténille, jolta kartano sen osti Mary ja Lars Töttermania varten. Töttermanin kuoltua Talvisodassa, apteekkineuvos Arvo Erholm oli seuraava omistaja vuodesta 1941 lähtien ja vuokralaisiksi tulivat vuonna 1942 Nurmet.
Aune Nurmi oli ahkera työihminen, mutta aina sateen tultua hän kiiruhti naapuriin kylään ja kertoi kuulumisiaan. Aika usein hän muisti käydä kyläilemässä Ahtiaisilla Matinripissä.
Erään vierailun yhteydessä Aune kertoi karjakon tulosta kartanoon. Kartanonväki oli jo vähän aikaa odotellut uutta karjakkoa 1930-luvun puolella. Lopulta sopiva henkilö olikin lupautunut tulemaan työhön. Hän oli nimeltään Liisa, myöhemmin Lehto naimisiin mentyään. Liisaa odoteltaessa Aune Nurmi oli kerran mennyt pimeässä kartanon navettaan katsomaan sairasta lehmää. Hämmästys oli melkoinen, kun eläimen takaa oli yllättäen noussut valkopukuinen hahmo, joka sanaakaan sanomatta oli heti salaperäisesti kadonnut. Aune luuli olentoa uudeksi karjakoksi ja ihmetteli, miksei tämä ollut puhunut mitään. Tilanne oli vaikuttanut kovin omituiselta. Kyseinen lehmä oli kuulemma kuollut muutaman päivän kuluttua. Lehmän menehtymisellä ja valkopukuisen olennon ilmestymisellä katsottiin olleen yhteys toisiinsa.
Sundholman kummitukset ja pirut yleensä aina muistetaan mainita vierailijoille. Näistä kummituksista on kuuluisin "Sundholman Harmaa Rouva", jonka ilmestymisen on uskottu merkitsevän kuolemaa. Tällä uskomuksella on ehkä jo vuosisatoja pidetty asiattomat poissa kartanon rakennuksista ja lähipiiristä. Ehkä näillä kertomuksilla oli tarkoituksena pelotella vähän myös siirtolaisia.
Isoäitini kanssa jutellessaan oli Kankon Aune myöhemmin taas kerran kertonut kartanon tarinoita. Tällaisen tuokion jälkeen isoäitini oli ollut illalla kävelykeppeineen liikkeellä. Lenkiltään takaisin tultuaan hän kertoi: "Siell niitä piruja ol tie täynnä. Mie laitimmaista hivautin. Kyllä niille kiire tuli". Pikkupojat olivat ilmeisesti tehneet mummolle kiusaa. Kartanon alueella asuneilla oli paljon lapsia.
Jatkosodan jälkeen kartanon palkattujen työntekijöiden määrä väheni melko nopeasti ja lopulta 1950 -luvulla kuuluivat talonväkeen omistajien lisäksi vain puutarhuri Pentti Terho ja vaimonsa Hellin, emäntä Elin Vehman ja metsäteknikko Bertel Kari. Monet muista työntekijöistä olivat vetäytyneet viettämään vanhuudenpäiviään. Uusia ei tilalle enää otettu ilmeisesti kustannustason nousun ja monien töiden kausiluontoisuuden takia. Peltoala oli pienentynyt ja sen pystyi jo 1-2 miestä hoitamaan. Pellot olivat vuokralla Virralla ja Valter Tähtisellä, kunnes Tom Tötterman otti ne omaan hoitoonsa 1960 -luvulla.
Metsätalous muodostui tärkeimmäksi tuotantoalueeksi ja se työllisti talvisin huomattavan miesmäärän.