"Vanhan ajan" asuin- ja elinkeinokulttuurista oli enää hyvin vähän jäljellä minun lapsuuteni aikana eli vuoden 1955 jälkeen, ainakin näin minusta nyt tuntuu. Vanhaa perinnettä välittäviä henkilöitäkään ei montaa enää löytynyt. Heistä on mieleeni jäänyt kaksi kylässä asunutta naista: kartanon torpparina toimineen Petter Samuel Stolt'in tytär Laina ja kartanolta tilan ostaneen Daavid Hellstén'in tytär Aino. Molemmat olivat yksin asuvia, perheettömiä naisia.
Jotenkin tälle seudulle leimaa antavaa oli myös se, että kartanon viimeisen vapaaherran eli Björn Aminoff'in jälkeen tämä suuri tila jäi neljän tyttären omistukseen ja huolenpitoon. Näistä Brita jäi naimattomana hoitamaan kartanoa. Maa piti kiinni tyttäristään, "Tuulen Viemän" Taran tavoin.
Brita Barbro Elisabet Aminoff eli "Brita-neiti" syntyi Sundholman kartanossa, silloisessa Uusikirkko Tl:ssä 26.9. 1915. Nuoruudessaan 1930-luvulla hän oli tuttu näky Sundholman ja Arvassalon teillä, ratsastaessaan niitä pitkin. "Brita-neiti" oli koulutukseltaan diplomi-ekonomi, ja toimi Viialan viilatehtaalla vastaavissa tehtävissä, kunnes tuli hoitamaan kartanoa Mary-sisaren miehen, agrologi Lars Töttermanin kuoltua v. 1941. Kutsumuksensa mukaisesti hän oli mukana Suomen Punaisen Ristin Uudenkaupungin osaston toiminnassa kuolemaansa saakka, vuoteen 1984. Paikallisosaston puheenjohtajana hän oli myös pitkään.
Brita-neidin isä, vapaaherra, salaneuvos Björn Aminoff oli aikanaan rautatiesiltainsinöörinä tsaarin ajan Venäjällä. Björn Aminoff asui perheineen eri puolilla Venäjää. Tätä kautta olivat tulleet venäläiset vaikutteet, vaikkakin ainakin Aminoff'in tyttäret puhuivat äidinkielenään ruotsia. Tytär Vera Aminoff oli syntynyt Tomskissa Siperiassa. Paroni oli opiskellut tie-ja vesiliikenneopistossa Pietarissa. Äiti oli vapaaherratar Sofia Aminoff os. Boyle. Perhe muutti pysyvästi Sundholmaan vuonna 1912.
Isoisä, vapaaherra Aleksander Aminoff oli ollut pitkään majurina Venäjän armeijassa. Sundholman kartano oli ostettu suvun haltuun merikapteeni Henrik Fattenborgilta v. 1859 isoisän toimesta, eläkevuosien varalle. Tosin hän oli vielä sen jälkeenkin aktiivipalveluksessa ottaen eron armeijasta vasta v. 1868 everstin arvoisena. Hän kuoli v. 1886. Britan isoäiti oli Frederique Aminoff , os. af Forselles.
Britan isä oli suunnitellut lukemattomia rautatiesiltoja mm. Siperian suurten jokien yli ja ansioitunut näin myös tsaarin silmissä, saaden tältä myös tunnustusta toimistaan. Hän johti v. 1875 retkikuntaa, joka tutki Angara -joen liikennöintimahdollisuuksia. Hän oli myös Ob - ja Jenisei -jokien välille rakennetun kanavan rakennustyön ylijohtaja.
Kartanossa on vanha valokuva-albumi paronin suunnittelemista silloista. Salaneuvos, vapaaherra Björn Aminoff kuoli v. 1924 ja vapaaherratar, "friiarinna" Sofia Aminoff v. 1932.
Brita Aminoff oli kiinnostunut ympärillään olevista asioista. Hän huomioi myös lähiseutujen asukkaat alkuperään katsomatta. Kyläläiset olivat ahkerasti mukana, kun kartanossa järjestettiin tansseja kesäisin usein 1940 ja-50 -luvuilla. Tämä johtui ilmeisesti paljolti Brita Aminoff'in myötävaikutuksesta. Hän halusi pitää yllä yhteyttä ihmisiin ja oli myös itse mukana riennoissa. Muutoin maaseudun elämässä ei monia kohokohtia ollut. Usein nuo tanssit järjestettiin suuressa, nyt jo puretussa venevajassa eli 'rantsalissa' ja välillä kartanon pihallakin.
Metsätöihin kartanossa osallistuneita Brita-neiti kävi tervehtimässä muutoinkin, kuin palkkapäivinä. Hän muisti joskus jopa nimipäivinä käydä onnittelemassa. Välillä Brita -neiti kävi meilläkin. Usein syynä olivat tieasiat. Isäni oli mukana Haapaniemi-Sundholm-Moukkari -tien tiehoitokunnassa ja Brita oli sihteerinä sekä rahastonhoitajana. Kerran he keskustelivat muistaakseni tupakoinnista. Isäni oli polttanut 1960-luvun alkuun saakka. Brita oli tunnetusti koko ikänsä kova tupakoimaan. Hän kertoi sota-aikana joutuneensa polttamaan ns. "pöllitupakkaa", koska muuta ei saanut. Lopettamisesta ei tuolloin ollut puhettakaan. Sundholman Pörölepän kummituksesta hän myös kerran jutteli. Puheessaan Brita käytti välillä venäjänkielisiä sanoja. Mieleen on jäänyt 'juska'(= savupiipun pelti) ja 'fortuska'(=ikkuna). Hän ei juuri sinutellut ihmisiä. "Herra" ja "rouva" -tittelit olivat käytössä. Nyt Britasta on jo aika jättänyt. Tuo vanhan paronin tytär oli mielestäni jollain tavalla yhden maailmankauden viimeinen edustaja tällä seudulla.
Vanhakartanon kylässä, Kulman mäessä oli vielä 1960-luvun lopulla pieni punainen mökki, jossa oli kaksi asuinhuonetta. Huoneista isompi, eli asuintupa oli päivän puolella mökin kaakkoispäässä. Tuvan muurin takana oli pienempi makuuhuone. Eteinen ja porsto olivat koillissivulla. Talon jatkona oli laavumaisella katolla varustettu, taloon liittyvä varasto. Kesäisin seinustoilla kukkivat monenlaiset koristekasvit. Puutarha oli pieni ja siellä kasvoi lähinnä viinimarjapensaita. Lehmää varten oli hirsirakenteinen navetta. Pihaa rajoitti sahatuista rimoista tehty harva aita portteineen. Kulku pihaan tapahtui Kulman tilan laitumen kautta Sundholman tieltä. Alunperin mökki oli ehkä ollut Sundholman kartanon torppa.
Tuon mökin viimeisenä asukkaana oli Laina Augusta Stolt, joka oli syntynyt 1.6.1892. Nuoruudessaan Laina oli ollut kartanon palveluksessa. Kouluja hän ollut tiettävästi juuri käynyt ja varsinaista omaa perhettäkään ei jostain syystä ollut. Viimeiset vuosikymmenet Laina vietti yksin asuen, tuskin kuitenkaan yksinäisyydessä, sillä siitä pidimme me kylän lapset huolen. Lapsia ja yleensäkin vieraita varten Lainalla oli aina jotakin tarjottavaa. Yleensä lapset vierailulle mennessään veivät mukanaan jotain hyödyllistä, kuten ämpärillisen vettä. Tästä oli apua, koska mökissä ei ollut omaa kaivoa. Saunaa ei myöskään ollut ja Laina sai käyttää Kulman talon, eli Tahvo Suikkasen saunaa.
Laina Stolt oli pienikokoinen, mielestäni vähän hintelärakenteinen nainen. Vuodet olivat uurtaneet kasvot ja hiukset olivat nutturalla. Mieli oli aina iloinen, nauru raikuva ja jutun aihetta hänellä riitti. Kävelykeppi oli varalla, vaikkei sitä aina käytettykään. Koskaan Laina ei ainakaan minun kuulteni valittanut, vaikka murheita oli ollut paljonkin elämän varrella. Lainan luona usein äitini kanssa vieraillessani keskustelu kulki yleensä sen hetken arkisissa asioissa. Vanhojakin joskus muisteltiin. Äitini oli tuntenut jo omasta lapsuudestaan lähtien Lainan.
Erään kerran Laina Stolt kertoi kartanon lähellä olevan oikotien, Roistojentien nimen synnystä.
Ennen muinoin postia kuljetettiin Turusta Uuteenkaupunkiin Sundholman kautta hevosvetoisilla postivaunuilla. Kerran tällaisen kuljetuksen tultua juuri kartanon edustalla olevan metsän kohdalle, oli vaunujen eteen ilmestynyt kasvonsa naamioinut mies, joka oli tarttunut hevosta turvasta yrittäen ryöstää kuljetuksen. Kuljettaja oli luovuttanut miehelle säkin. Saalis jäi kuitenkin ilmeisen pieneksi. Ryöstöä ei saatu koskaan selvitettyä. Lainan mukaan Roistojentie oli myös oikotie, jota pitkin kuljettaessa ei tarvinnut mennä kartanon rakennusryhmän sivuitse. Monet kaupunkimatkaltaan palaamassa olleet ja humalan itselleen hankkineet kulkijat katsoivat parhaaksi kiertää kartano vähän kauempaa huomiota herättämättä.
Laina Stoltin isä Petter Samuel Stolt (s.1865, k. 1937) oli alkuun torpparina Uudenkaupungin Karilaisten saaressa ja myöhemmin Sundholman kartanossa. Hänen kerrotaan olleen myös vuosia sotapalveluksessa, josta ajasta hänellä oli arvonmerkkinä korvarengas toisessa korvassa. Äiti oli Augusta Vilhelmina os. Johansson (s. 1872, k. 1945), hänkin ilmeisesti Uudenkirkon Sundholmasta lähtöisin.
Muiden asukkaiden kuoltua tai lähdettyä maailmalle, mökissä asui Lainan kanssa enää jonkin aikaa hänen sokea tätinsä, äidin sisar Aina Johansson. Hänen ajaltaan oli muistona suuri, Braille -kirjoituksella laadittu sokeain raamattu, jota lapsena sain tunnustella. Aina -tädin sanotaan käyneen jotain käsityökouluakin. Hän oli kovin kiinnostunut vaatteista ja ihasteli niitä käsin tunnustellen. Aina oli kiitollinen siitä, että oli saanut säilyttää kuulonsa, jolloin hän pystyi kuuntelemaan ihmisten juttuja.
Lainan mökin koriste-esineisiin kuului kotilon kuoria, joista usein kuuntelin "valtamerten ääniä". Suvun menneisyydestä saattoi löytyä merimiehiä, jotka olivat tuoneet nämä muistot.
Sisaruksia Laina Stolt'illa oli paljon. Sisar Siviä Elisabet, s. 1900, oli käynyt oppikoulua ja toiminut lennätinharjoittelijana Uudessakau- pungissa, muuttaen naimisiin mentyään Maarianhaminaan.
Saima Sofia, s. 1904, oli suorittanut keskikoulun ja siirtynyt sitten puolisoineen Degerbyhyn.
Sylvi Sanelma, s. 1909, oli ollut myös oppikoulun oppilaana vuoteen 1923, jolloin hän oli menehtynyt käärmeenpuremaan. Tätä onnetonta tapahtumaa Laina moneen kertaan kävi läpi, kertoen tytön hevoskuljetuksesta lääkäriin Uuteenkaupunkiin.
Vanhempi veli Sigurd Samuel, s. 1907, toimi palokersanttina Uudessakaupungissa.
Lainan nuorin veli, eli Sulo Vilhelm Antero, s.1914, oli suorittanut ylioppilastutkinnon ja valmistunut Jyväskylästä kansakouluopettajaksi. Hän oli ollut innokas urheilija ja osallistunut rauhan ajan maanpuolustustyöhön. Sulo oli ollut reservin vänrikki sotilasarvoltaan. Hän oli kaatunut Länsi-Kannaksella Summan taistelussa 13.2.1940.
Suurin osa torppari Petter Samuel Stolt'in lapsista oli käynyt oppikoulua. Vähimmälle oli jäänyt vanhin, Laina Augusta, jonka työpanos ja osuus perheen elatuksessa oli osaltaan ehkä mahdollistanut muiden lasten koulunkäynnin. Lainan omista toiveista koulusivistyksen suhteen en koskaan kuullut. Torpan ikeestä irtipääsy oli varmasti tuon ajan peruskysymyksiä erityisesti torpparien lasten osalta. Laina kertoi usein mielestäni erityisellä tunteella Sulo -veljestään, joka perheenjäsenistä oli eniten saanut koulusivistystä. Tämän myötä Sulo oli myös saavuttanut edelliseen sukupolveen verrattuna suuren riippumattomuuden, mikä kuvastui arvona ja myötäelämisenä myös Laina -sisaren suhtautumisessa. Tätä tehosti vielä Sulon varhainen kuolema.
Laina Stolt kuoli 1.3.1968, oltuaan sitä ennen lyhyen aikaa Uudenkaupungin vanhainkodin asukkaana.
Sundholman alkuperäisiä asukkaita oli myös Aino Hellstén, joka asui nuoruudestaan kuolemaansa saakka naimattomana synnyintilansa Kankon naapurissa, Kivirinnassa, jonka isä Daavid oli lohkonut häntä varten. Daavid Hellstén oli lähtöisin Lokalahden suunnalta ja hän oli ostanut aikoinaan Kankon tilan itselleen. Lokalahden Paasikivetkin ovat entisiä Hellsténejä, Juho Kustin tavoin ! Hellsténien suvun peruilta on Sundholmasta löytynyt vanha kustavilaistyylinen "trenginkaappi", jossa teksti: "Samuel Hellstén år 1838".
Reumaa sairastavaa Ainoa varten isä Daavid oli rakentanut pienen punaisen talon kaksine ulkorakennuksineen ehkä 1940-luvun alussa. Tähän oli saattanut vaikuttaa myös maanlunastuksen pelko sodan sytyttyä ja evakkojen lähdettyä liikkeelle. Kivirinnan taloon tultiin sisään porstosta, jonka molemmilla sivuilla olivat pitkät, kannelliset istuinlaatikot tavaroiden säilytystä varten. Astuttiin hämärähköön ja kesäaikanakin viileään tupaan, jossa tuntui hienoinen valopetroolin tuoksu. Valaisuun käytettiin öljylamppua eli "hasakkia". Kivirinta ja Kanko olivat Sundholman viimeiset talot, joissa ei ollut sähköä. Se saatiin vasta 1960-luvun alkupuolella.
Ainon talon keskipisteenä oli siisti tupa pöytineen, leipälaatikoineen, kaappeineen, penkkeineen ja leipävartaineen. Ruoka valmistettiin pienellä, muuratulla puuhellalla. Leivinuunikin tuvasta löytyi. Vallitsevana värinä oli antiikin vihreä. Eteinen ja pieni makuuhuone olivat vierekkäin. Tämän mallisia rakennuksia löytyy edelleenkin erityisesti lähisaaristosta. Aiemmin rakenne on ollut yleisempi myös täällä mantereen puolella ennen nykyistä peruskorjausinnostusta.
Aino oli syntynyt vuonna 1914, eli ikää ja vaivojakin oli jo kertynyt. Reuman vääristämillä käsillään hän hoiti omena-, kirsikka- ja luumupuitaan. Hän oli pikkutarkka ja siisti. Puutarhanhoidossa, vedenkannossa ja muissakin tehtävissä hän tarvitsi vammaisuutensa takia apuvälineitä. Talon pihasta löytyi sireenimaja, pieniä saarneja, 2 sembramäntyä ja meriltä tuotuja suuria kotilon kuoria.
Maailmankatsomukseltaan Aino oli uskovainen, helluntailainen. Meille lapsille hän kertoi paikallisia tarinoita ja Raamatun kertomuksia. Erään kerran hän mainitsi hevosesta, joka oli Saraperän peltoalueella kuollut heinäseipään lävistettyä vatsan. Ainolla oli taikauskoisia luuloja. Kansalaissodan ajalta hän oli saanut kauhun punaisia vaatteita kohtaan. Mustia tai sinisiäkään paitoja hän ei oikein hyväksynyt. Kerrottiin punaisten v. 1917-18 kulkeneen kotitalon Kankon ohi talvitietä pitkin. Myös hänen sisarenmiehensä Tanhuanpään kohtalo on saattanut järkyttää. Tämä teloitettiin vankileirillä vuoden 1918 jälkiselvittelyissä, jolloin Aino oli vasta 5-vuotias. Aino Hellstén oli syvästi uskovainen. Hänen talonsa lähellä, tien varrella on suuri haljennut kivi. Sen oli kuulemma salama joskus halkaissut. Kiven sileälle halkaisupinnalle hän kertoi saaneensa Jumalalta käskyn kirjoittaa tekstin:
Tuota tekstiä hän sitten vaali ja uudisti kalkkikivellä. Nyt teksti on jo kadonnut, mutta kivi seisoo paikoillaan sileine pintoineen. Aino kuoli terveyskeskuksen vuodeosastolla 1970-luvun lopulla.
Kivirinnan nykyiset asukkaat, Anderssonit ovat asuneet tilalla jo lähes 30 vuotta. Alkuperäisen talon neliömäistä pohjamallia ei enää erota. Tuon paikan ja sen aiemman asukkaan historia säilyy kuitenkin lapsuudessa tallentuneissa mielikuvissani.
Sundholmaan muuttaneiden siirtolaisten tilat olivat lähes kaikki maanviljelystiloja. Kalastustilan, johon kuului kalavesioikeus Vanhakartanon vesiin, sai saaroislainen Aleksanteri Myöhänen []. Samoin perustein sai Rantavainion tilan Simo Laulajainen []. Muut eivät kalastustiloja ilmeisesti halunneetkaan. Asenteet olivat muuttuneet. Kalastuksen kannattavuuteen ei uudella asuinseudulla enää uskottu yhtä vahvasti, kuin Kannaksella. Kalustokin, eli veneet ja pyydykset olivat jääneet rajan taakse ja näin olisi tarvittu uusia investointeja. Lisäksi tuo sodasta aiheutunut muutosvaihe koettiin usein raskaana. Ei haluttu katsoa enää taaksepäin ja kalastuskin yhdistettiin aluksi noihin menneisiin, usein kipeisiinkin muistoihin. Silloin ei vielä ollut kriisiryhmiä helpottamassa sisäisiä ristiriitoja. Lähes kaikki Metsäpirtin Saaroisista tänne muuttaneet perheet olivat tottuneet aiemmin hankkimaan kalastuksella pääasiallisen elantonsa. Sundholmassa heillä kaikilla ei enää ollut automaattisesti kalastusoikeutta. Metsäpirtissä vedet olivat olleet jakamattomina kaikkien käytössä.
Isäni piti Sundholman sijaintia lohivesiin nähden epäedullisena, koska kylän edustalla on laaja Uudenkaupungin saaristo. Avovesille eli lohien vaelluspaikoille kertyi turhan runsaasti matkaa. Rauman seutu ja sen pohjoispuolella olevat rannikkoalueet olivat tässä suhteessa jo edullisemmassa asemassa.
Kalastusta ei silti täysin unohdettu. Jotkut hankkivat Laatokan -tyylisiä avomeriveneitä, jatkaen edelleen lohen siimakalastusta valtion vesillä. Nämä veneet poikkesivat lounaisrannikon kalastajien veneistä. Pituutta oli vähemmän, kuin alkuperäisissä Laatokan veneissä, ehkä 8-10 metriä. Hytti eli kajuutta (vakkas. murre) tai 'kormu'(karj.) oli sijoitettu veneen keulaan siten, että sen katto oli virtaviivaisesti lähes laitojen tasalle ulottuva. Ulkonevia osia ei juuri ollut. Tämä rakenne oli todettu hyväksi avomeren tyrskyihin sukellettaessa. Monet Uudenkaupungin seudun paikalliset kalastajat ihmettelivät tuota veneenrakennustapaa. Nämä saaristolaiset rakensivat kajuuttansa korkeaksi veneen perään.
Siirtolaisista oman avomeriveneen hankkivat Aleksanteri Myöhänen [], Arvi Repo [1911110401], Lauri Peltonen [] sekä Sundholman Härksuon Hyytiän veljekset Toivo [1914020901], Oskari [1918042701], Jaakko [1924101501] ja Simo [1883052901]. Revon ja Peltosen veneet oli rakentanut naapurimme, Koivulan Lauri Peltosen isä Juho Peltonen [], vanha veneenrakentaja Saaroisista.
Lohen siimakalastusta harjoitettiin Sandbäckin matalikon tuolla puolen, siellä missä aallotkin olivat kuulemma 'saunan korkuisia' ja vettä saattoi olla alapuolella jopa 80 metriä.
Ainakin Hyytiän veljekset kävivät lohta kalastamassa Perämerellä saakka. Siimakalastuksessa veneessä tarvittiin 2-3 miestä. Isäni Arvi oli myös ajoittain mukana lohta kalastamassa Arvi Revon venekunnassa. Lohisiiman selkäsiima saattoi olla monen kilometrin mittainen. Siiman päissä olivat korkeat liput. Kellukkeina käytettiin punaisia ja valkoisia puusukkuloita, joihin oli kiinnitetty korkki. Syötteinä olivat monenlaiset pikkukalat. Ajoittain lohta saatiin ilmeisesti melko hyvin. Saaliit kuitenkin vähenivät ja kalastajien innostus samalla. Pisimpään kalastusta jatkoi Aleks Myöhänen, käyttäen tosin myös 'rantavesioikeuksiaan'. Kerran hän sai lohisiimasta pyöriäisen (delfiini ), jota naapurit kävivät Venevalkaman rannassa joukolla ihmettelemässä.
Myöhänen oli viimeinen varsinainen ammattiaan harjoittanut Laatokalta tullut kalastaja Sundholmassa. Hänkin vedätytti lohiveneensä 1960-luvulla lahoamaan Sundholman Tiilpruukkiin. Hyytiän veljesten vene jäi Venevalkaman tien varteen. Arvi Repo [] kalasti vielä Oksalanpäähän muutettuaan. Nykyaikaan tultaessa viimeinen elossa ollut Laatokan kalastaja tässä kylässä oli isäni Arvi Ahtiainen.
Pyhärannassa siirtolaiset jatkoivat lohen avomerikalastusta pidempään, kuin muualla Vakka-Suomen rannoilla. Ainakin Kalle Inkinen [] ja Aadolf Kurikka [] kalastivat sieltä käsin vielä 1960 -luvulla. Kurikan pojan sanotaan kerran kalasta tultuaan vastanneen kotona puurokattilaa hämmentäneelle äidilleen, tämän kysyessä saaliin määrää: "500 päätä". Äiti ei ollut uskonut. Olivat saaneet Rauman edustalta 500 lohta kerralla.
Alueen kanta-asukkaista harjoittivat lapsuudessani 1960-luvulla ammattikalastusta: Esko Valmunen Rantavainiosta, Kittamaan saaresta Erkki Albinus Kittamaa ja tämän poika Kaarlo Albinus eli Kalle, sekä Kallen poika Pekka, joka vieläkin kalastaa. Kittamaasta löytyivät myös kalastajanaapurit, Rantalan Yrjö ja Saida Koski poikiensa Taunon ja Pentin kanssa. Yrjö oli myös veneenrakentaja. Pentti toimii edelleen kalastajana jäätyään eläkkeelle merivartiostosta. Tauno hukkui v. 1976. Lokalahden Heikkalanpään Niemelästä löytyivät kalastajat Lauri Vuorinen ja poikansa Olavi. Kittamaan puolella, Niemelää vastapäätä näkyivät siirtoväkeen kuuluvien veljesten Toivo ja Väinö Halosen kalaveneet, samoin kuin Kantolan Paavo Heinosen, joka oli lähtöisin Kurkijoelta. Myös "Humaliston Niilo" eli Niilo Salonen harjoitti kalastusta. Kittamaan Palomustasta en muista kalastajia.
Vaakuan saaren kalastavia kanta-asukkaita olivat Mertsi Malmberg sekä Seikmeren veljekset Eino ja Matti Laaksonen. Esko Valmunen ja hänen isänsä asuivat joskus Vaakuan tilalla, kalastaen myös. Vaakuan vierellä olevassa Vasikmaan saaressa asui kalastaja Bruno ("Pruti") Aalto vaimonsa Elman ja suuren lapsilaumansa kanssa. Myös harrastusluontoisesti kalastettiin ja hankittiin leivän särvintä. Vanhakartanon kyläläisillä, useimmat siirtolaiset heidän joukossaan, joilla ei ollut osuutta Vanhakartanon kalastuskunnan vesiin, saivat ainakin 1960-luvulta lähtien lunastaa 5 verkon luvan. Tätä oikeutta isäni ja minä käytimme ahkerasti.
Paikalliset kalastajat käyttivät pyyntivälineenä pääasiassa 'silakrysyä' eli 'laaria'. Alueella olivat vakiintuneet laaripaikat, joille kalastajat ilmestyivät joka kevät. Nämä paikat huutokaupattiin keväisin kalastuskunnan kesken eniten tarjoaville. Jokainen sai yleensä huudettua aiemmat paikkansa. Laaripaikkoja oli ainakin Rantalan lähellä Isopuntarin silokallion kohdalla, Humalaisten eli Amerikansaaren eteläpuolella, Hertukaisten kaakkoissivulla, Vaakuan koilliskärjessä ja Matinkarin nokassa. Myös Seikmeren ja Niemelän miehillä sekä Malmbergillä taisivat olla omat paikkansa. Lokkilaumat laarin reunalla yleensä osoittivat pyydysten tehokkuutta, samoin alkukesästä lähes piripintaan silakoilla lastatut, raskaassa lastissa puksuttavat kalastajaveneet matkalla kohti purkupaikkaa, Rantavainion tilan laituria. Suuria silakkamääriä vietiin tuolloin 1960-luvulla Pohjanmaalle turkiseläinten rehuksi. Saaliinsa määristä kalastajat olivat hyvin vaiteliaita. Kerran isäni kysyessä Kosken Yrjöltä tämän saalista, Yrjö sanoi: " Viime vua ei tullu mittä, eikä tämä vua senkä vertta". Utelias ei saa olla ! Niemelän miehet käyttivät myös tavanomaista rysää Vohlon niemen kärjen tuntumassa. Sillä saatiin lähinnä suomukalaa.
Kalastus on Sundholmassa myös aiempina vuosisatoina ollut merkittävällä sijalla. Kartanosta löytynyt suurikokoinen ja koristeellinen kartta on laadittu rajankäynnin yhteydessä 27.2.1765. Siinä on kuvattu silakkanuotan käyttöpaikat sekä suomukalapaikat kalalajeittainkin. Viimemainittuja oli ainakin kolmessa kohdassa eli kartanoa vastapäätä Varesmaan lahdessa, sekä Venevalkamassa ja Siikaniemen kärjessä.
Keväällä jäidenlähdön aikaan lapsuudessani verkkoon sotkeutui kutusärki poikineen, mistä ei niin väliksi olisi ollut. Se tosin kelpasi kanan rehuksi. Viikko - pari myöhemmin oli liikeellä ahven kutuaikeissa täyttäen verkot. Aivan kaislikon tuntumaan tulivat kutevat lahnat keväällä, koivun puhjetessa hiirenkorvalle. Niitä sai vielä juhannuksen seutuvillakin. Keskikesän aikaan verkkokalastusta harjoitettiin ulompana Vaakuan ja Koiviston tasalla jonkin verran. Sieltä löytyivät viileämmät ja syvemmät vedet, joissa siika liikkui ja myös säilyi kohtuullisesti verkkoon tartuttuaan muutoin lämpimän veden aikaan.
Harrastajakalastajat, lähinnä siirtolaiset käyttivät Lautvedellä myös pitkääsiimaa Laatokan mallin mukaisesti. Sillä sai matosyötillä Kittamaan Harmaavuoren syvänteen kohdalta joskus ankeriaita. Yleisin siimaan jäänyt kala oli ahven, joka keskikesällä ei verkkoon tarttunut. Kuhaa saatiin myös välillä heinäkuussa. Vesien kylmetessä syksyllä lahnat siirtyivät Lautveden ja Heikkalanpään rannoilta syvemmille vesille. Tällainen paikka oli Oriluodon ja Vaakuan välinen syvänne eli 'juuma'(karj.) tai 'kulju' (vakkas.) Kopon saaren edustalla. Juumassa kalat olivat myös myrskyjen aikana, eivätkä liikkuneet sieltä mihinkään ennen sään rauhoittumista.
1960-luvun lopulla alkoi syksyisin verkoista saada valtavia määriä istutettuja taimenia, mikä ainakin Vähä-Puntarin raumassa tuntui kuumentavan harrastaja- ja ammattikalastajien välejä. Syksyllä kun "ruavo vaalentusiva" ja vähän ennenkin, saapui rantavesiin kutusiika.
Siian kutu alkoi ensin Heikkalasta, koska siellä rantavedet alkoivat jäätyä ensimmäiseksi. Puntareissa ne alkoivat kutea vähän myöhemmin. Myös siiat siirtyivät kutuajan jälkeen takaisin syvemmille vesille. Hauet kulkivat missä milloinkin lystäsivät, ruuan perässä. Heinäkuussa niitä tuli vetouistimella Kaukonkuljunpuhdin ja Kittamaan rannan väliltä kaislikon edustalta. Silloin ei yleensä juuri muutoin kalaa saatu, pitkääsiimaa, mato-onkea ja pilkkiä lukuunottamatta.
Talviaikaan oli totuttu laskemaan verkot jään alle, mikä oli pienimuotoisempaa toimintaa. Jotkut käyttivät myös silloin rysää. Verkkoihin tarttui talvella yleensä made, välillä siika ja hauki sekä taimen ja lohikin harvoin. Myöhemmin alettiin saada verkkoaltaista karanneita kirjolohia. Made oli alkuun harvinaisempi. Monet kiittivät Kemiran tuloa mateen yleistymisestä. Haukea saatiin talvella myös rannan ja Lautveden keskellä olevan matalikon tuntumasta iskukoukuilla. Syötin oli oltava mahdollisimman tuore, mieluimmin pahanhajuinen norssi (kuore). Mateen pyynnissä käytettiin tavallisen mallista, mutta suurikokoista ja kirkasta koukkua. Aleks Myöhänen [] alkoi kalastaa myös Laatokalla käytössä olleella polakoukulla, jota me muutkin kokeilimme. Käyttöön tuli siis pyydys, jossa 30 cm metallilangan päähän oli kiinnitetty siimaa n 40 cm. Siiman keskivaiheilla oli pieni kellukekorkki ja päässä kirkas koukku kalasyötteineen, joka näin asettui aina määrätyn matkan päähän pohjasta. Tämä laitos laskettiin sitten pohjaan odottamaan sitä pitkin möyriviä mateita. Syötiksi kelpasi vanha silakkakin. Pyydys osoittautui tehokkaaksi.
Madetta saatiin myös pienillä vannerysillä. Naapurimme Juho Kiiski [] oli mestari sen käytössä. Kalastuspaikkana olivat Kankon Kivilaiturin hiekkapohjaiset vedet. Rysän johtoaidan ja nielun välillä hän piti kuorimatonta koivukeppiä houkuttimena. Kiiski oli ilmiö kalastaessaan ja muutoinkin. Kävimme 1960-luvulla hänen kanssaan usein Lauri Peltosen veneellä mato-ongella keskellä kesää. Paikkoina olivat Vehaksen Syväsalmen suu, Hertukaisten ja Humalaisten saarten välinen matalikko sekä Oriluodon länsipuolen matalikko. Näillä onkimatkoilla tuli parhaiten kaloja yleensä aamulla, tyynellä ja puolipilvisellä ilmalla sateen jälkeen. Myrskyllä kalat menivät juumaan, ollen siellä niin aloillaan, etteivät tarttuneet verkkoihinkaan. Kiiski sai ongella aina suurimmat ahvenet. Kerran hänen ongensiimaansa sotkeutui yläpuolella lentänyt tiirakin.
Mieleeni on jäänyt myös tapaus, jossa Kiiski eräänä talvena saaresta metsätöistä illalla kotiin tullessaan oli pyydystänyt ketun pelkkää kirvestä apuna käyttäen. Hänet muistetaan myös tavaramerkistään, Klubi-askista.
Vaikka kalastus alkoi kokonaisuudessaan hiipua vuosikymmenten kuluessa Sundholman - Vanhakartanon - Lautveden seudulla, tänne siirtyneet Laatokan kalastajat halusivat olla ainakin "hengessä mukana", kun kalastuksesta puhuttiin. Harrastemuotoisesti Metsäpirtistä tulleet siirtolaiset kalastivat näillä uusilla asuinsijoillaan edelleenkin ja välittivät perinnetietona oppinsa kalojen vuotuisesta käyttäytymisestä ja niiden pyydystämisestä myös lapsilleen, jos nämä vain halusivat tuon tiedon omaksua. Paikallisten kalastajien toiminnasta oltiin myös kiinnostuneita.
Pääasiallisena elinkeinona niin siirtoväen kuin Sundholman kanta-asukkaidenkin keskuudessa oli maatalous, johon liittyi myös karjanhoito. Sodan jälkeen oli vielä pitkään puutetta elintarvikkeista. Koneita ei alkuun maanviljelyssä ollut mahdollista käyttää. Työt tehtiin hevos -ja miesvoimin. Tilojen tuotokset eivät myöskään tämän takia nousseet kovin suuriksi. Välillä toiminta muistutti suuresti omavaraistaloutta. Maatalous oli nousujohteinen elinkeino 1940 -luvun lopulta 1980-luvun lopulle saakka. Sotavuosien elintarvikepulaa ei haluttu enää kokea ja valtio huomioi tämän varatessaan budjetteihin varoja maataloustukeen.
Koneistus lisääntyi, uusia peltoalueita raivattiin ja kuivatettiin myös Sundholmassa. Jokaisella piti olla oma tila. Kanta-asukkaat halusivat toimia itsenäisemmin, kuin siirtolaiset. Koneistuskin piti olla omasta takaa. Siirtolaiset hankkivat myös yhteisiä koneita ja tekivät maataloustyötä kausittain myös talkoilla.