Nimi Vaskela periytyy kylän asuttaneelta Waski-suvulta. Kylä oli kesään 1818 saakka Suvantojärven itäisimmän selän, 5-6-kilometrisen Taipaleenlahden suulla, salmen etelärannalla. Järven pinta oli likimain 12 metriä Laatokkaa ylempänä. Vesien välillä ollut kilometrin levyinen kannas oli veneiden vetotaival, josta Taipale-nimi juontuu. Taipale oli merkittävä kauppapaikka ilmeisesti jo viikinkiajalta aina 1600-luvun alkupuolelle. Suvanto purkautui länsipäästään Kiviniemen kosken kautta Vuokseen ja vesistön silloista laskuväylää Käkisalmessa Laatokkaan.
Suvannon Laatokasta salvannut hiekkaharju puhkesi korkean tulvaveden ja rajun länsimyrskyn yhteisvaikutuksesta toukokuussa 1818. Suvannon pinta aleni noin 10 metriä ja se kutistui noin 30 kilometrin mittaiseksi, sapelinterän muotoiseksi järveksi. Erittäin viljavaksi osoittautunutta järven pohjaa paljastui noin 5000 ha. Kiviniemen koskesta tuli maakannas. Taipaleenlahti kuivui lietteeksi. Sen läpi virtasi Suvannon uusi matala lasku-uoma, Taipaleenjoki.
Vuolas kymi Taipaleenjoesta tuli Kiviniemen kannaksen epäonnistuneen kanavointihankkeen yhteydessä vuonna 1857. Räjäytyksessä syntyi koski ja Vuoksen vesistön pääväylä Suvannon läpi Laatokkaan. 11-kilometrinen Taipaleenjoki alkaa Vaskelan länsilaidalta. Kilometri alavirtaan, Kylänmäen kohdalla, vyöryy Vaskelankoski. Vastarannalla avautuu Koukunniemi.
Vaskeloiset ovat inkeroisia, Karjalan ja Inkerin alkuperäisimmän nimeltä tiedetyn karjalaisheimon jäseniä. Ovat myös vanhimpia nimeltä tiedettyjä Sakkolan asukkaita. Professori J.V. Ronimuksen ”Vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus” -nimisen väitöskirjan 1906 julkaistussa ensimmäisessä vihkossa on alaviite: ”Näytteenä verokirjan nimistöstä… kalastajista Suvannon taipaleella: mm. Senka ja Ileika Vaskovi, Filka Vaskov, Selivanko Vaskov, Jeremka Vaskov.” Nimet on kirjoitettu kyriilisin kirjaimin ja venäläisittäin ov-päätteellä. Verokirja on vanhin kattava tietolähde alueelta.
Erikoistutkija Sirkka Paikkalan mukaan Karjalassa ja Savossa, Novgorodin ja ortodoksisen uskonnon vaikutusalueella, on syntynyt todennäköisesti jo 1200-luvulla maamme ja ehkä koko maailman vanhin tavallisen rahvaan sukunimijärjestelmä. Myös nimen periytyminen jälkipolville on ollut synnynnäinen piirre tälle itäsuomalaiselle nimijärjestelmälle. Sana ”vaski” on peräisin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä.
Sakkolan - johon Metsäpirtti kuului vuoteen 1903 - ja Raudun ortodoksit siirrettiin Matoksin seurakunnasta Inkeristä vuonna 1856 uuteen Palkealan seurakuntaan. Kirkko ja hautausmaa olivat Raudun Palkealassa. Vaskela on merkitty kyläyhteisöksi Palkealan kirkonkirjoissa. Muissa asiakirjoissa kylä on Arkuntanhua 11, ”förut Pawilas”. Pawila mainitaan vuonna 1652 ruotsalaiselle Jonas Pederssonnille annettuna läänityksenä. Waskit kuten muutkin ortodoksit olivat tuolloin paossa häikäilemätöntä ruotsalaisvaltaa ja sen uskonvainoja.
Waskeista on mainintoja Sakkolan asiakirjoissa 1600-luvun jälkipuoliskolta. Paluumuuttajina sukuni rippeitä ilmestyi pakopaikoiltaan ruotsalaisvallan kaikottua 1700-luvun alkupuolella. Perimätiedon mukaan veljekset Drokima, Timo ja Eudokim sekä heidän serkkunsa Trofim Waski ”palasivat suuren sodan jälkeen ja asettuivat asumaan Suvantojärjen rannalle suuren jalavan alle”. Sen versomaa puustoa on edelleenkin Vaskelan Pölläniemessä. Vuoden 1724 väestökirjan mukaan Timo ja Eudokim perheineen ”asuvat äsken haltuun otetulla Hans Huuskan autiotilalla”. Drokimasta ja Trofimista sanotaan: ”Asuvat lähellä Suvantojäveä ja kalastavat tässä kylässä, eivät omista myllyä, heillä on aivan arvoton maaperä.” Vuonna 1754 neljään Waskien suurperheeseen kuului 45 henkilöä. Drokiman neljästä ja Trofimin viidestä pojasta saivat alkunsa Vaskelan yhdeksän taloa ja sukuhaaraa. Nämä mainitaan vuoden 1778 verotusluettelossa, jossa on myös vanhin tiedossamme oleva Arkuntanhua 11:n, Lapanaisten ja Pölläniemen kartta.
Sukuyhteisöstä kasvoi koko Kannaksen ainoa ortodoksiuskoisten karjalaisten sukukylä. Vieläkin puhutaan ryssänkirkosta ja ortodoksien venäläisistä nimistä. Korostan tietämättömille: uskonto on peräisin Bysantista ja nimet Kreikasta, eivät Venäjältä.
Waski-nimi katoaa Sakkolan henki- ja verokirjoista vuoden 1780 jälkeen. Ainoaksi syyksi on karsiutunut ortodoksi-inkeroisiin kohdistettu ryssittely ja ruotsalais-luterilaisten virkamiesten aggressiivinen halu poistaa asiakirjoista näiden suomalaisuuden tunnus, ryssäväitteet kumoava sukunimi. Vaski palasi Suomen sukunimirekisteriin Helsingin maistraatin päätöksellä 3.10.2002. Samannimisiä on ainakin Inkerissä ja Virossa, jonne sukusiteidemme tiedetään yltävän.
Luterilaiset instituutiot yrittivät hävittää ortodoksiuskonnon ohella myös kaiken kalevalaisuuden virpominen ja pääsiäiskeinut mukaan lukien. Niiden uskoteltiin olevan lähtöisin itse saatanasta. Kalevalainen elämänmuoto ja kansanrunous säilyivät ja kukoistivat ruotsalaisvaltioiden vainon ja ruoskaniskut kestäneiden ortodoksiuskoisten inkeroisten keskuudessa. Karelianismi ja suomalainen identiteetti ovat ammentaneet olemuksensa juuri tuosta sitkeästä kulttuurista.
Kansanrunouden tutkijat, mm. professori Väinö Salminen, ja sen kerääjät erittelivät Etelä-Karjalassa ja Inkerissä asuneet pääheimot karjalaisiksi eli inkeroisiksi, äyrämöisiksi ja savakoiksi. Professori August Ahlqvist on kirjannut vuoden 1854 keräysmatkansa matkakertomukseen: ”…oikean runo-laulun rajat ovat aivan yhdet kuin karjalaistenkin, nim. Puhdasten karjalaisten, s.o. vanhoja runoja eli niiden kaltaisia ei eteläisessä osassa Viipurin lääniä löydy muualta kuin Pyhäjärven, Sakkulan ja Raudun pitäjissä.” niiden puhdaskarjalaisissa runokylissä asui ”Inkerikkoja eli Ischoreja s.o. kreikan-uskoisia Karjalaisia”.
Professori Salminen on arvioinut, että Inkerin ja Etelä-Karjalan suomalaisesta väestöstä oli inkeroisia 1800-luvun puolivälin tienoilla tuskin enää kuudetta osaa.
Järjestelmälliseksi luonnehdittava kansanrunouden keruu alkoi suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta Etelä-Karjalassa vuonna 1847. Etelä-Karjalan runoaluetta kehystivät Laatokka sekä Sortavalan pitäjän, Savon, Uudenmaan ja Inkerin rajat. Siltä koottujen runotallenteiden, sananlaskujen, arvoitusten, loitsujen, itkuvirsien yms. määrä on laadullisesti monipuolisin ja määrältään yli neljäsosa kaikista suomen Kansan Vanhat Runot -teosten 34 niteen muistiinpanoista. Vuosine 1847-1849 rikkain anti tuli sakkolasta. laulajien nimiä ja tarkkoja esityspaikkoja alettiin merkitä muistiin vasta 1870-luvun puolivälistä.
Vaskelan sukuyhteisö oli kalevalaisen runoperinteen taitaja. Kylästä on kerätty yli 2000 sellaista runotallennetta, joiden esittäjä on tiedossa. Määrä on enempi kuin viidesosa kaikista noin 9300 vastaavasta Etelä-Karjalan tallenteesta. Metsäpirtin Vaskelan runonlaulajia on kirjattu erheellisesti myös Inkerin runonlaulajien joukkoon. Lempaalassakin on Vaskelan kylä.
Varhaisin tiedetty runonlaulaja on Ripakon Vetos´ämmä. Oli laulanut jo ”niil ensimmäisil laulattajil, jotka täel kävviit”. Vanhin nimen kertova tallennus on vuodelta 1876, jolloin Th. Schwindt laulatti Laurin Nastoa. Nasto ja Ikan Tarja olivat kuuluja herkkinä laulajina. Tunnetuin on Larin Paraske, jota Väinö Salminen pitää etevimpänä ja hyvämuistisimpana kaikista tunnetuista runonlaulajista. Jerlan Oute oli veroisensa. Hänen isänsä oli Parasken eno, tietäjänä tunnettu Mikkolan Jokora. Riisniemen Antti taisi runsaasti myös häävirsiä ja kehtolauluja, joita miehet eivät yleensä esittäneet. Alan teoksissa nimeltä dokumentoituja, aikavälillä 1810-1896 syntyneitä vaskeloisia runonlaulajia on 30 naista ja 6 miestä. Osaavien runonlaulajien määrä oli paljon suurempi, mutta kaikilla ei ollut aina aikaa, ehkä ei haluakaan joutenoloon laulatettavana.
Kansanrunoutta kerättiin Vaskelassa sysäyksittäin. Th. Schwindt tallensi vuonna 1876, A.Borenius 1877 ja 1889, Adolf Neovius, luterilainen pappi ja historiantutkija 1887-1889, Aleksanteri Koskivaara 1911-1914, Tyyni Wahter 1930 ottaen samalla kansatieteellisiä valokuvia sekä Sulo Haltsonen, Katri Kaukonen, Lauri Laiho ja Olavi Pennanen 1934-1936. Lisäksi Adolf Neovius laulatti Larin Paraskea 1890-luvun alun vuosina Porvoossa.
Tiikkeinä Ohviska oli ns. viime hetken laulatettuja. Häntä tallentanut Katri Kaukonen kirjoitti: ”Kesällä 1935 jo melkein umpikuuro mummo. Kertoi, että kaikki mummotha enne lauloit, ainha laulettii, ku kangasta kuottii laulettii, laulettii häissä, lasta liekuttaissa, ain pit laulua olla.”
Vaskeloinen Lauri Laurila on kirjoittanut: ”Itse kylän sijainnista aikakirjat kertovat, että 1800-luvun alussa sattuneen ns. kontrahtikapinan seuraamuksena hovinhoitaja määräsi vaskeloiset muuttamaan talonsa aivan kylätien varteen, etteivät asukkaat ehtisi robottiinkäskijää pakoon suonlaidan vitsikkoon. Ja kylätien varteen oli talot sullottava, vieri viereen, seinät vastakkain.”
Vaskelan viimeisin donataari myi loputkin maaomaisuutensa Suomen Suuriruhtinaskunnalle 1.2.1880. Isojako saatiin päätökseen siten, että Vaskelan tilalliset olivat isäntiä perintömaillaan 13.6.1895. Luokiteltuja maita oli jaossa 2003 ha. Lisäksi oli joutomaita ja soita satakunta hehtaaria. Syntyi 20 tilaa. Seitsemän talon ulkorakennuksineen määrättiin siirrettäviksi uusiin paikkoihin.
Suurista tiloistaan huolimatta vaskeloiset olivat ensisijaisesti pietarinkävijöitä, kauppamiehiä 1910-luvun lopulle saakka. Esimerkiksi isäni vanhin setä hoiti naisten ja nuorten kanssa vuoteen 1920 asti viljelyn, karjanhoidon ja talonpidon. Isäni isä oli ajomies. Nuorin setä oli kauppamies. Ajomies haki kauppatavaraa rajan ja Käkisalmen väliseltä ranta-alueelta, oli apuna kauppamatkoilla, kävi rahdissa jne. Mualitsanajoissa olivat veljekset viidellä hevosellaan. Pietari oli kuin pankki, josta raha käytiin nostamassa. Joka talossa elettiin samalla tavoin. Vasta laajamittaisen salakaupan päätyttyä ruplan romahdukseen, vauhdittui Vaskelan kehitys maataloudesta toimeentulonsa saavaksi kyläksi.
”Ykmielisii ko suvet”, oli vaskeloisia luonnehtiva sanonta. Se oli maataloudenkin nousun käyttövoimana. Vaskelan Osuuskassa, joka laajeni Metsäpirtin Osuuskassaksi, sonniosuuskunta - koko pitäjän ainoa - puimaosuuskunta sekä sianjalostusyhdistys aloittivat toimintansa vuosina 1924 ja 1925. On ollut ilo lukea OKOn syksyllä 1924 teettämiä, osuuskassan perustamiseen liittyviä luottokuntoisuustutkimuksia. Ne on saatu käyttöön vuonna 1977, jolloin tämä Kannaksen osuuskassoista kauimmin itsenäisenä säilynyt pankki sulautui Mynämäen Osuuspankkiin. Loppulausunnossa todetaan Vaskelasta mm. ”Paikkakunta ympäristöönsä nähden huomattavasti edellä muita ja kohoaa varmasti edelleenkin. Tässä työssä voi kassa olla suurena apuna, joten ehdotan, että …” jne.
Vaskeloiset ostivat paljon mm. Sakkolan pitäjän omistuksessa olleita Suvannon lietepalstoja. 1930-luvulla kylässä oli 30 tilaa. Asujaimisto kasvoi noin 300 henkilöön 1930-luvun alkupuoliskolla. Samalla väkeä alkoi hakeutua yhä enempi naapurikyliä kauemmas, uusille tiloille ja uusiin ammatteihin eri puolille Viipurin lääniä.
Pietarin hiippakuntahallituksen antamaa käskyä noudattaen myös Palkealan seurakunta koulutti lapsiaan lukemaan ja kirjoittamaan. Papit olivat suomalaisia, ainakin osasivat kieltä erittäin hyvin. Ripakon Jaakko kävi kymmenvuotiaana vuonna 1876 Palkealassa tällaista lastenkoulua. Viisitoistavuotiaana hän piti omaa koulua kotonaan Vaskelassa. Tuleva vaimonsa Vaslen Marikin oli opissa. Marin mukaan ”kaik kylä ukotkii männiit Juoko kouluu Ripako tois´tuppua puustaimii oppimua”. Yksi ja toinen oppi tuolloin lukemaan, mutta kirjoitustaito jäi vanhemmalta ikäpolvelta tavoittamatta. Tuosta alkanut kiertokoulu jatkui ala-asteen kouluna vuoteen 1925. Vuodesta 1884 vaskeloiset alkoivat käydä silloin aloittanutta Metsäpirtin kansakoulua. Opettaja-Jaakko loi Vaskelaan perinteen. Ainakin kahdeksasta 1930 ja aiemmin syntyneestä tuli opettaja.
Kun äitini avioitui Vaskelaan vuonna 1931, hän oli kylän kolmas luterilainen miniä. Kukaan ei edellyttänyt saati painostanut, että hän vaihtaisi uskontoaan. ”Jokahine suap tulla onnelliseks omas uskossua”, oli vaskeloinen periaate ja sanonta.
Vaskelan perinteitä vaalii vuonna 1985 perustettu Vaskelan Sukuseura ry. Sukututkimusosineen 450-sivuinen ”Waski-suku ja Metsäpirtin Vaskela” -kirja valmistui syksyllä 2001. Seuraavan kirja aineistoa on sekä koossa että keruussa. Merkittävin lähivuosien hankkeemme on Vaskelan runonlaulajien ja tietäjien muistomerkin aikaansaaminen sijainniltaan arvokkaaseen paikkaan. Suomen nykyrajojen sisälle. Ainutlaatuisen kansallisaarteemme kantajina ja perinnöksemme antajina he ovat sen ansainneet.