Metsäpirtin puku

Karjalainen kansan-/kansallispuku

Paidat voidaan jakaa viiteen eri pääryhmään: paidat, ylispaidat, yliset, rekkopaidat sekä päällyspaidat. Seuraavaksi käsitellään vain rekkopaitaa, koska Kuopan suvun paita on rekkopaita.

Kaukonen toteaa (1985:188 - 189), että rekkopaitoja käytettiin eteläisellä Kannaksella liivittömien hameiden tai hartiushameiden kanssa. Rekkopaitoja pitivät sekä luterilaiset että ortodoksiset äyrämöisnaiset. Rippikoulun käyneet tytöt saivat luvan käyttää rekkopaitaa juhlavaatetuksessaan.

Eteläkarjalaisten kansanpukujen naisten paidat olivat joko kaksijakoisia, pitkiä alaispaitoja tai rekkopaitoja. Äyrämöispuvun tunnusmerkkinä oli rekkopaita. Kahtia taitettuun kankaaseen leikattiin pääntie ja siihen lisättiin poimutettu, kirjoen koristettu kangaskaitale, rekko. Rekko tarkoittaa paidan kaula-aukosta riippuvaa suorakaiteen muotoista tai alaspäin levenevää, värikkäästi kirjottua tanakkaa etumuslappua. Etuhalkio on rekkopaidassa vasemmalla ja se kiinnitettiin hopea- tai vaskisoljella. Tavallisesti rekkopaitaan kuului kirjailtu kauluskaitale. (Lehtinen & Sihvo 1984:40; Kaukonen 1985:187 - 189; Sirelius 1990:77-78.)


KUVA 11. Koiviston rekkopaita


Holst ja Somerma (1981:15) kertovat: ”Kansanomaisten paitojen tyypillinen piirre on niiden suorakaiteenmuotoisiin kangaskappaleisiin perustuva rakenne, joka pohjautuu kankaan tarkkaan ja harkittuun hyväksikäyttöön. Erilaisia kiiloja, tilkkuja ja lappuja on lisätty paitaa kaunistamaan, vahvistamaan ja väljyyttä antamaan. Useimmissa paidoissa on kainalotilkut, jotka on lisätty suorakaiteen muotoisiin hiha- ja miehustakappaleisiin. Istutettuja hihoja ei tutkitussa materiaalissa ollut yhdessäkään paidassa.”

Kansanpuvuissa paitojen materiaalina on yleensä pellava, mutta uudemmissa paidoissa on käytetty myös puuvillaa. Sidoksena kankaassa on melkein aina palttina, mutta joskus myös toimikas. Väri on lähinnä luonnonvalkoinen. Kankaat ovat hyvin tiiviitä, ja juhlapaitojen yläosa eli yliset ovat hienommasta kankaasta ja alaosa eli alaset karkeammasta. Rekko- ja kauluspaidoissa lankojen tiheydet ovat 20 - 28 lankaa/sentti langan vahvuudesta riippuen. (Holst & Somerma 1981:15.)

Rekko

Omalaatuisin kirjottu alue karjalaisissa puvuissa on rekkopaitojen rekko. Rekko on kirjottu irrallisena tai vasta paikoilleen kiinnitettynä, jolloin kirjonta ulottuu joskus miehustan puolelle. Yleensä kirjontalanka on villaa, mutta pellavalangalla kirjottuja rekkoja on myös olemassa. Halkio on rekon vasemmalla puolella ja joskus se on helmaan saakka auki. (Holst & Somerma 1981:17; Pursiainen 1985:8.)

Ihmettelyn ja ihailun aihe on rekkojen napakkuus. Paksussa pellavakankaassa saattaa yhdelle senttimetrille sopia 6 - 8 poimun harjaa. Kirjottaessa neula kulkee poimun harjalta toiselle. Rekot ovat väriltään usein punavoittoisia tai joskus kellertäviä, jolloin värin voi olettaa matkivan kullan väriä. Rekkojen koko vaihtelee pitäjittäin. Kookkaimpia ovat Koiviston ja Kuolemanjärven rekot, joiden koko voi olla esim. 14 cm X 24 cm. Pienimpiä rekot ovat Sakkola-Raudun alueella, koko voi olla esim. 7 cm X 7 cm. (Pursiainen 1985:8.)

Kaukonen (1985:176) kertoo: ”Eteläkarjalaisten kansanpukujen villaiset kirkkohameet olivat 1800-luvulla kolmea tyyppiä. Itäisen kannaksen yksiväriset olkaimelliset, matalaliiviset verkahelmahameet olivat ns. hartiushameita. Jääsken ja Käkisalmen kihlakunnassa olivat yleistyneet tummat vyötäröhameet, joissa oli vetopoimutuslaskostusta. Kolmas eteläkarjalainen hametyyppi oli monivärisesti ruudullinen vyötäröhame, ns. hurstuthame.”

Hartiushame on olkainhame, jonka leikkauksen oleellisena osana on hartiukset, joihin muu hameosa on poimutettu. Punaista, sinistä tai mustaa hartiushametta käytettiin viimeksi 1800-luvulla Käkisalmessa, Raudussa, Metsäpirtissä, Sakkolassa, Pyhäjarvellä sekä Inkerissä. Vanhimmat hartiushameet olivat punaista sarkaa, mutta myöhemmin yleistyivät mustat ja siniset hartiushameet, joiden verkahelmus ja hartiukset olivat punaiset. Verkahelmus on usein runsaasti poimutettu. (Lehtinen ja Sihvo 1984:49; Kaukonen 1985:176.)

Yleensä karjalaisissa puvuissa hartiukset muodostuvat noin neljä senttiä leveistä suorista kaistaleista. Hartiukset on vuoritettu pellavapalttinalla ja reunustettu erilaisilla painetuilla, suoraan langansuuntaan leikatuilla puuvillakangaskaitaleilla. (Holst & Somerma 4/1981:14.)


KUVA 12. Sakkola-Raudun hartiushame

Kansallispuvun hameen pituus ei saa vaihdella muodin mukaan, vaan helman on ulotuttava vähintään puolisääreen. 1800-luvun alussa oli sääntönä, että helman piti ulottua puolen korttelin verran pohkeen alapuolella (1 kortteli = n. 15 cm). Vallitsevin hamepituus 1800-luvun karjalaisia kansanpukuja esittävissä piirustuksissa on nilkkapituus, jossa nilkka jää näkyviin. Kansallispuvun hameen ympärysmitan on hyvä olla vähintään 2,5 m, mutta se voi olla leveämpikin. (Holst & Somerma 4/1981:12; Somerma 1998:52.)

Esiliina kuuluu kansanomaiseen pukeutumiseen eikä tuolloin kuulunut tapoihin näyttäytyä esiliinatta ihmisten ilmoilla. Esiliina ei myöskään ollut vain puvun suoja ja koriste, vaan se oli kunniallisuuden ja siveyden esikuva ja suojasi pahalta silmältä. Myös eteläkarjalaisiin juhla-asuihin kuuluivat kauniit koristeelliset esiliinat. Niitä koristettiin värikirjonnalla, revinnäisellä, nyytinkipitseillä ja kudotuilla värillisillä ripsiraidoilla. (Pursiainen 1982: 25 - 28; Lehtinen & Sihvo 1984:74 - 76; Kaukonen 1985:190.)

Pursiainen (1982: 28) ja Sirelius (1990:136) kertovat, että 1800-luvun alkupuoliskolla rupesi länsisuomalainen vaikutus jo ulottumaan Etelä-Karjalaankin, sillä aitovalkeat esiliinat alkoivat monin paikoin päästä vallalle juhla- ja kirkkoesiliinana. Muutoin esiliinat kudottiin raidallisiksi ja koristettiin ompelukirjonnalla.

Yleensä karjalaisissa esiliinoissa käytettiin käsin kudottua pellavapalttinaa. Loimen ja kuteen tiheys on voinut olla jopa 20 lankaa senttimetrillä. Uudemmissa karjalaisissa esiliinoissa on käytetty puolipellavaisia ja puuvillaisia palttinasidoksisia ostokankaita. Värinä on valkea eri tavoin ja eriasteiseksi valkaistuna. (Holst 1986:39 - 40.)

Esiliinojen reunoihin tehdään yleensä hyvin kapea päärme. Lähes kaikissa karjalaisissa esiliinoissa on koristelua reunoissa tai ainakin helmassa. Reunoja vahvistavat ja samalla koristavat erilaiset kaitaleet, nyytingit ja/tai hapsut. Esiliinan yläreunassa on yleensä nauhakuja tai vyötärökaitale. (Holst 1986: 41 - 43.)

Nauhat ja Pirtanauhat

Paljon ennen kuin osattiin kutoa kangasta, valmistivat jo esiäitimme nauhoja. Kun kankaankudonta oli vielä kehittymätöntä, nauhatekniikkaa käytettiin kokonaisten vaatekappaleiden valmistamiseen. Myös Suomessa valmistettiin jo esihistoriallisella ajalla eräitä nauhalajeja mm. kankaiden ja pukujen reunuksiin, esiliinojen ja hameiden vyönauhoiksi, hiuslaitteisiin, kannatin- ja olkainnauhoiksi sekä jalkineiden siteisiin. (Kaukonen 1965:9 - 10, 14; Bühler 1966:229.)

Kaukonen (1965:14 - 15) kertoo edelleen, että vyöt olivat tärkeä tekijä mm. Suomen kansallispuvuissa ja nauhoja käytettiin niissä naisilla esim. esiliinan vyönauhoina ja miehet käyttivät nauhoja housuvöinä sekä turkkien ja viittojen vöinä. Koristeellisten ja pitkien nauhavöiden käyttö naisten puvuissa oli kansanpukujen loppuaikoina yleisintä Kymenlaakson ja Suomenlahden saariston pitäjissä sekä eteläisessä Karjalassa.

Työtavoiltaan Suomen kansanomaiset nauhat ryhmitellään kuteellisiin eli kudottuihin ja kuteettomiin eli palmikkotyyppisiin nauhoihin. Kuteettomiin nauhoihin kuuluvat palmikointi- ja viitelöintitekniikalla tehdyt nauhat sekä kuteellisiin kutomalla valmistetut pirta- tai lautanauhat. (Merisalo 1978:8; Lojander & Toivonen 1981:10 - 11; Palin 1994: 36 - 37.)

Pirtanauhoja kudotaan pienen, puisen nauhapirran, kävyn ja lastan avulla. Yleisimmin käytetään nauhapirtaa, johon voidaan pujottaa n. 50 - 60 loimilankaa. Pirtanauhat ryhmitellään tekotapansa avulla kolmeen eri ryhmään: kuviottomat nauhat, pykäkuvioiset poikkiraitaiset ripsinauhat sekä poimintakuviolliset nauhat. (Merisalo 1978:10 - 11,15; Lundell 1978:88.)

Etelä-Karjalassa säilyivät selvät eroavuudet neitojen ja aviovaimojen päähineiden välillä perinteisten kansanpukujen käytön loppuaikaan asti. Tytöt kulkivat joko hiukset levällään tai letitettynä. Vaimojen hiukset leikattiin itäisellä Kannaksella poikki korvien tasalta. Rippikoulu- ja avioliitto-ikäisten eteläkarjalaisten neitojen päälaitteita olivat metallinastaiset säppälinauhat ja omista hiuksista tai pellavakuiduista kierretyt sykerölaitteet sekä lisäksi kankaiset päänauhat. Vaimojen päähineinä käytettiin huntuja, pääpyyhkeitä, liinalakkeja, myssyjä sekä harakoita eli sorokoita. (Kaukonen 1985:201 - 210.)

Itäisellä Karjalan kannaksella ja Keski-Karjalassa kreikkalaiskatoliset vaimot tunnettiin hiukset peittäneistä korkeaotsaisista sorokkapäähineistä, jotka olivat värikkäästi kirjottuja. Kansallismuseossa on sorokoita seuraavista pitäjistä: Rautu, Metsäpirtti, Sakkola, Räisälä, Hiitola Kurkijoki ja Jaakkima. Päähineen nimitys on eteläisellä alueella, siis Sakkolassa ja sen ympäristössä harakka ja pohjoisempana sorokka. (Kaukonen 1985:206 - 208.)

Kaukonen kertoo edelleen (1985:208): ”Sorokat ommeltiin valkoisesta kaksiniittisestä pellavakankaasta, pohjoisella alueellaan usein myös tiiviistä puuvillapalttinasta. Vaihtelevalla geometrisellä kirjonnalla koristettiin sorokoiden yhteen ommellut eri osat: otsamus eli otsallinen, takana riippuvan lakimuksen helma, patsaat eli sisäkorvukset ja taakse solmittavat korvalliset.” ”Kirjonta-aiheilla oli omat nimityksensä kuten mm. harvaiset, kannikat, konnikaiset, maailmankuvat, revonnenät, kahdeksansakaraiset tähdet ja aunuksenaidat. Päähineen kirjonta oli yleensä punavoittoista paitsi surusorokoissa, jotka kirjottiin tummansinisellä tai mustalla. Harakoiden eli sorokoiden tuli olla valmiina ennen avioliiton solmimista, miehelään mentyä ei ollut enää aikaa suuritöisiin kirjontoihin.” (Pursiainen1982: 24 - 25.)

Talvella yleinen päällysvaate oli viitta, joka varsinkin Etelä-Karjalassa oli kauniisti koristeltu. Kesällä pidettiin sarkaviitan asemasta kirkko- ja kylämatkoilla vilpoisaa kesätakkia, kostolia eli kostulia eli liinaviittaa. Kostulin pituus vaihteli, hihat olivat lyhyenpuoleiset, jotta paidan hihojen kirjomukset pääsivät esille. Nämä liinaviitat olivat usein pellavatoimikasta, joskus koristeellista ristitoimikasta. Perunkirjoista on löydetty tietoa, että kostulit on tehty 4-, 5- tai 6-vartisesta toimikkaasta. Alaspäin kääntyvien kauluksien sijasta kostuleissa oli pystykauluslista. Kostulin rintapielet ja kaulus kirjottiin monissa pitäjissä värikkäästi. Kostuli pantiin kiinni käyttönauhoilla, soljella, hakasilla tai napeilla. (Pursiainen 1982:30; Kaukonen 1985:197 - 201; Sirelius 1990:111 - 112.)

”Koruja pidetään varallisuuden mittapuuna. Esteettisesti muotoillut, usein kiiltävät ja värikkäät sekä herkästi helisevät korut tehostavat pukujen loistoa ja ovat huomion kohteina. Kansanomaisessa pukeutumisessa ne ilmaisevat korostetusti juhla- ja rituaalitilanteita, varallisuutta, yhteiskunnallista asemaa, aviosäätyä ja viittaavat lisäksi käyttäjänsä uskontokuntaan. Saman korumuodon muunnelmat kuvastavat paikallista perinteistä makua ja osoittavat siten kantajansa kuuluvan tiettyyn ryhmään. Koruja pidetään lisäksi amuletteina ja niiden uskotaan suojaavan pahalta ja sairauksilta.” (Lehtinen & Sihvo 1984:116.)

Lehtinen ja Sihvo (1984:116, 136-138) sekä Lehtinen (1988:51) kertovat edelleen, että Karjalassa suosittiin, uskontoerojen vaikuttamatta asiaan, messingistä ja tinasta ja myöhemmin hopeasta tehtyjä paidan solkia, tinarekkoja. Näillä soljilla kiinnitettiin sekä naisten että miesten paitojen halkiot. Solkien koristelu oli hyvin yksinkertaista ja jatkuvassa käytössä pahoin kulunutta. Akantuslehti aihe oli suosituimpia ja sitä käytettiin yleisesti Kaukolan ja Käkisalmen sekä Äyräpään kihlakuntien pitäjissä. Hiitolan ja Kurkijoen alueilla suosittiin häränsilmäsolkia. Solkien koko vaihtelee kuudesta kymmeneen senttimetriin. Suuret soljet olivat vaimojen etuoikeus ja tytöt saivat tyytyä pienempiin.

Karjalassa naisten liinaviittojen eli kostulien kiinnittämiseen käytettiin myös pientä renkaan tai sydämen muotoista yleensä hopeista tai uushopeista solkea. Käyttöaluetta olivat Kaukolan ja Käkisalmen kihlakunnat, muualla kostulin kiinnittimenä olivat hakaset. (Lehtinen & Sihvo 1984:141.)

Kaukonen (1985:88) ja Pursiainen (1982:32) kertovat, että jalkineissa ilmeni 1800-luvulla eroja sekä arki- ja juhla-asun että köyhien ja varakkaiden välillä. Köyhimmät eivät pystyneet hankkimaan nahkajalkineita. Yksinkertaisimmat jalkineet olivat yhdestä nahkapalasta ommellut matalat kurpposet, joiden reunoja kiersivät nilkan ympäri sidottavat nahkasiisnat. Huolellisesti valmistetut kurpposet kelpasivat Etelä-Karjalassa naisten juhlakengiksi vielä 1800-luvulla. Kehittyneemmät jalkineet olivat naisten matalat lipokkaat eli lipposet, jotka tehtiin kahdesta tai kolmesta nahkapalasta. Kun varallisuus salli, hankittiin parempaan käyttöön, suuriin juhlatilaisuuksiin, ostonahkaa olevat mustat kengät. Kenkien käyttö kirkko- ja juhlajalkineina alkoi yleistyä 1800-luvun puolivälin tienoilla.


KUVA 13. Kurpponen ja lipokas